Ihmisellä on tavaton tarve lokeroida. Laittaa laatikkoihin ihmisiä heidän ulkonäkönsä, sukupuolen tai jonkun muun omaisuuden perusteella.
Ehkä se liittyy siihen informaatiotulvaan, jonka keskellä monine aistinemme elämme. Ehkä olemistamme täällä helpottaa se, että voimme uskoa joidenkin asioiden olevan juuri niin kuin oletamme. Asiat pysyvät selkeinä, eivätkä monimutkaistu liikaa.
Työssäni juttelen usein toimittajien kanssa. Siinä vasta yksi lokeroiva ammattikunta. Koska työni liittyy nuorten terveyteen, ovat toimittajien minulle suuntaamat kysymykset usein muotoa ”Miten nuoret suhtautuvat, tuntevat, ajattelevat, mitä he haluavat?”
Mutta kun nuoret eivät ole yhdestä puusta veistettyjä, eivät monoliitti, eivät homogeeninen massa. En muista lukeneeni uutista, jossa sanottaisiin ”keski-ikäisten haluavan tai tuntevan” yhdellä tavalla. Sen sijaan lapsista, nuorista ja vanhuksista näin voidaan ajatella, kuin he olisivat muuta kuin yksilöitä, yhtä samanmielistä massaa.
Vielä karumpaa on kuitenkin se kohtelu, jota vammaiset ja sairaat kohtaavat. Jos nyt nuorilla vielä ajatellaan olevan toiveita ja tarpeita, runnotaan sairaat ihmiset vielä tiukempaan pakettiin. Heille mielellään oltaisiin sanelemassa, mitä tarpeita saa olla ja mitä ei.
Otetaan nyt esimerkiksi vaikka seksi.
Jos nuorille sallitaan, että osaa heistä seksi saattaa kiinnostaa ja osaa ei, niin vammaiselle nuorelle seksi ei kategorisesti kuulu. Se olisi jotenkin luonnotonta, estotonta ja pannaan pantavaa.
Myös sairaalle ihmiselle tarjotaan mielellään lokeroa, johon tämän tulisi käpertyä. Kroonisesti sairaalle suotava rooli on toipujan, taistelijan, selviytyjän rooli, ei ihmisen, joka haluaa aktiivisesti seksiä ja vielä kehtaa nauttia siitä.
Meistä moni kantaa annettuja leimoja, joiden kautta meitä tutkitaan, määritellään ja lokeroidaan. Pyörätuoli, musliminaisen huivi, näkyvä tatuointi, tuulipuku – ja ajatuksemme pyörähtävät tutulle kehälle. ”Tuon elämä on varmasti ankeaa, ankaraa, rankkaa” tai mitä milloinkin.
Harmi kyllä olettamamme eivät rajoitu vain omaan päähämme, ne vaikuttavat myös siihen, miten julkisuudessa asioista puhutaan ja miten esimerkiksi palveluita järjestetään. Pyörätuolissa istuva kaverini sai kunnan ehkäisyneuvolasta ajan, mutta ei koskaan päässyt vastaanotolle, sillä neuvola ei ollut esteetön. Työntekijät sanoivat suoraan, ettei tällaista tilannetta ollut ennen tullut vastaan, eivätkä he oikeastaan olleet osanneet tällaista kuvitellakaan. Siis pyörätuolissa istuvaa henkilö ehkäisyn tarvitsijana.
Tai kun koulun seksuaaliopetustunnilla liikuntavammainen nuori jäi ilman jaettuja kondomeita, koska ”et sinä näitä tule tarvitsemaan.” Kahden lapsen vanhempaa asia jaksaa vieläkin naurattaa parin vuosikymmenen jälkeen.
Tämä on viimeinen blogini tällä sivustolla. Olen kuluneen vuoden aikana yrittänyt löytää erilaisia näkökulmia MS-taudin ja seksuaalisuuden suhteeseen. Ydinsanomani on ollut tämä: Me kaikki olemme uniikkeja sen suhteen, miten seksuaalisuutemme koemme ja miten haluamme sitä toteuttaa. Suhteemme sukupuoleemme, parisuhteeseen, yksinelämiseen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja seksiin ovat jokaisella omanlaiset, erilaiset ja hyvät sellaisenaan. Ja nämä suhteet elävät ja muotoutuvat läpi elämän oikeastaan koskaan valmistumatta.
Hyvä lukija, toivon, että teksteistäni on ollut sinulle iloa, ehkä hyötyäkin. Toivon niiden rohkaisevan tutustumaan omaan seksuaalisuuden tilaan ja pohtimaan, mitä sille tänään kuuluu. Toivon, että joku apua asiassa tarvitseva uskaltautuu sitä hakemaan.
Toivon, että jokainen meistä uskaltaa pyyhkiä leimat otsasta, nousta ylös lokerosta, ravistella itsensä rohkeaksi ja toteuttaa omanlaista,
omannäköistä elämää.
Kuva: Valerio Lo Bello /Freeimages.com
Miila on nuorisolääkäri ja seksuaalineuvoja. Blogissa pohditaan MS-tautia ja seksuaalisuutta