Miksi minun isäni täytyy olla tuollainen vammainen, oli teinipoika kiukuissaan tiuskaissut ja läimäyttänyt huoneensa oven kiinni. Kuuntelin kasvatustilanteista kertovaa isää, jota kiihkeä kommentti vähän nauratti. Hän tunnusti, että teinin kanssa eläminen vaati lehmän hermoja.
Hän oli valinnut avoimen lähestymistavan kertoessaan MS-taudin oireista pojalleen ja vastaillessaan tämän kysymyksiin. Hän oli kertonut vaimolle ja lapsille lääkkeistä, tutkimuksista ja ammattilaisten antamista arvioista. Selittänyt parhaansa mukaan, miksi hän on usein kuolemanväsynyt tai mikseivät jalat aina tottele aivojen käskyjä.
MS-taudin matkassa ei ole vain sitä sairastava, vaan se vaikuttaa myös lapsiin, hän sanoi fiksusti. Teini-iässä oleva poika oli tarkka. Hän vertaili omaa isäänsä muihin. Huomasi, miten tämä tekee asioita eri tavoin kuin muiden isät. Vaatii välillä selityksiä, eikä toisinaan hennonut vaivata niillä isäänsä peläten tämän loukkaantuvan.
Välillä poika ui syvissä vesissä tunteineen. Silloin hän oli tunnustanut, miten paljon sairauden periytyvyys huolettaa. Isän liikuntakyvyn vaikeutuminen tai ennenaikaisen kuoleman kysymykset hiipivät välillä nuoreen mieleen ja ahdistivat.
Kysyin, mitä potilaani oli edellä mainittuihin pohdintoihin vastannut. Sain kauniin vastauksen. Ei aina tarvitse tai voi sanoa mitään. Riittää, että on lähellä ja läsnä. Kuuntelee huolta ja lohduttaa isällisen turvallisesti. Tuumaa rehellisesti ääneen, ettei ole aikonut antaa periksi MS-taudille, muttei kukaan osaa ennustaa tulevaisuutta. Muistaa aina lopuksi kertoa, miten paljon pojastaan välittää.
Hän painotti, miten tärkeää on kyetä puhumaan kotona mistä tahansa. Sanoa ääneen, että isälle voi kertoa kaikesta ja kotiin voisi palata, vaikka pojan mielestä olisi tapahtunut kauheita asioita. Oli oltava valmis ottamaan vastaan myös viha, joka pojassa välillä syttyi MS-tautia ja sen isää sairastuttavia oireita kohtaan.
Vaikeiden tunteiden vastapainona maailman paras isä -kortti nosti isänpäivänä kiitollisuuden ja ilon tunteet pintaan. Olen tehnyt ainakin jotain oikein, hän huomautti ylpeänä. Siitäkin huolimatta, etten jaksa katsoa myöhään illalla pojan kanssa uutta leffaa tai fatiikki peruuttaa joskus lähdön odotettuun lätkämatsiin, hän lisäsi.
Yhdestä asiasta potilaani oli poikansa kanssa sopinut selkeästi. Isää hoitaisivat ammattilaiset ja hän päättäisi hoidosta heidän kanssaan. Pojan ei tulisi lykätä omia menojaan tai jäädä kotiin auttamaan isää niin paljon, että hänestä tulisi katkera. Hänen harteilleen MS-taudin hoito ei saisi jäädä, potilaani sanoi katsoen minua tiukasti silmiin.
Olin hyvin vaikuttunut tästä tapaamisesta. Kaikkein helpoimpia eivät ole ne päivät, kun teini-ikäinen ja MS-tauti oikuttelevat yhtä aikaa kotona. Mikään ei myöskään ole sen tärkeämpää kuin pojan ja isän hyvä suhde, vaikka MS-taudin oireet yrittäisivät lyödä kiilaa ihmissuhteen väliin. Hänen vanhemmuudestaan jäi minulle sairaanhoitajana lämmin ja turvallinen fiilis. Uskon, että juuri sellainen on hänen suhteensa poikaansa.
Jan Holmberg on sairaanhoitaja (YAMK), tietokirjailija, kouluttaja ja bloggaaja. Hän on terveydenhuollon monitoimimies, jonka ideat syntyvät pienistä asioista ja päätyvät usein elämää syleileviksi blogipostauksiksi. Jan on blogin vakituinen kirjoittaja, joka pyrkii hurmaamaan lukijat kirjailijan tinkimättömyydellä, psykiatrisen sairaanhoitajan avarakatseisuudella ja kouluttajan innolla.
Comments