• Jan

MS-tauti ja ”kyllä minä pärjään”



Kyllä mä pärjään. En tartte apua. Jätän vaan tekemättä sen, mitä en pysty tekemään. Kaverit auttaa joskus, mutten mä yleensä pyydä apua keltään.


Tämä on MS-tautia sairastavan potilaani vastaus esittämääni kysymykseen. Olen juuri kysynyt häneltä maailman tärkeimmän mielenterveyttä edistävän kysymyksen. Miten sinä voit?


Ihailen potilaani periksiantamattomuutta. Arkista sankaruutta ja taistelutahtoa läpi MS-taudin aiheuttaman aivosumun ja uupumuksen, jota keskivaikea masennus lisää. Muuta vaihtoehtoa, kun sinnitellä yksin, hänellä ei kuulemma ole.


Huomaan, että hän kiertää vastauksellaan kysymykseni. Siksi kysyn asiaa uudelleen. Nyt et ihan vastannut kysymykseeni. Miten sinä ihan oikeasti voit?


Hänen silmänurkkaansa ilmestyy kyynel. Hän ei pysty liikutukseltaan heti vastaamaan. Huomaan, että osun arkaan paikkaan. Odotan. Annan potilaani itkeä ja koota ajatuksiaan.


Psykiatrisena sairaanhoitajana tehtäväni on olla aidosti läsnä. Kuunnella empaattisesti. Tehdä näkymättömästä näkyvä. Siksi odotan, kunnes hän on valmis jatkamaan.


Anteeksi. Tää on välillä niin helvetin raskasta. Miksi juuri mulle pitää tulla tällanen sairaus, joka ei koskaan parane ja tarviin muitten sääliä ja apua?


Huomaan, miten ainaisen pärjäämisen ja yrittämisen kuori alkaa sulaa hänen kyyneltensä ja kommenttiensa mukana. Omahoitaja-ajalla on lupa tuntea kaikkia tunteita. Vihaa, pettymystä ja surua. Hän saa olla juuri niin heikko ja tulla juuri niin vahvaksi, kun on tarpeen.


Uskon, että jokaisella on oikeus tulla kohdatuksi omana uniikkina itsenään. Huomata, että vaikeista asioista on lupa puhua. Se ei ole heikkoutta, vaan helpottaa, vahvistaa ja jäsentää MS-tautiin liittyviä lukuisia asioita mielessä.


Elämää ei tarvitse sopeuttaa niin, ettei koskaan tarvitsisi muiden apua. Omahoidollakin on omat rajansa. Siksi on tärkeää vetää rajat jaksamiselle. Aina ei voi, eikä tarvitse jaksaa, sinnitellä ja pärjätä, ajattelen mielessäni.


Sanoit aluksi, että sinä kyllä pärjäät etkä tarvitse apua. Onko se ihan totta? Jokainen meistä tarvitsee joskus apua, pohdin hänen kertomaansa ääneen. Potilas vastaa, kuinka häntä hävettää pyytää jatkuvasti apua.


Puhumme pitkään siitä, miten tärkeää avuntarpeen tunnistaminen on. Pohdimme, mitä hänen häpeäkokemustensa taakse kätkeytyy. Erityisesti silloin, kun hän tarvitsisi apua.


Ennen omahoitaja-ajan loppumista potilaani oivaltaa tärkeän asian. Sun sanat armollisuudesta kolahti. Lupaan miettiä, miten mä voisin olla itseäni kohtaan armollisempi ja ottaa apua helpommin vastaan. Hävetä vähemmän mun sairauksia, kun en mä ole niitä itelleni valinnut.


Tapaamisen jälkeen olen potilaani puolesta ylpeä. Hän on oivaltanut tänään jotain tärkeää itsestään. Kukaan meistä ei pärjää aina yksin.


Jan Holmberg on sairaanhoitaja (YAMK), tietokirjailija, kouluttaja ja bloggaaja. Hän on terveydenhuollon monitoimimies, jonka ideat syntyvät pienistä asioista ja päätyvät usein elämää syleileviksi blogipostauksiksi. Jan on blogin vakituinen kirjoittaja, joka pyrkii hurmaamaan lukijat kirjailijan tinkimättömyydellä, psykiatrisen sairaanhoitajan avarakatseisuudella ja kouluttajan innolla.

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki