
”Ei sitä kannata noin negatiivisesti ajatella! Kun ajattelet, että se onnistuu, niin se onnistuu.”
Kuulin vasta tämänkaltaiset sanat rakkaalta läheiseltäni, kun murehdin erästä lapsiperheen arkeen liittyvää asiaa. Sanat olisivat olleet rohkaisevat, jos kaikki olisi hyvin. Toki ne sopivat siihen malliin, jolla aiemmin itsekin puskin itseäni elämässä eteenpäin. Samaan aikaan ne kuitenkin sattuivat niin syvälle, että totesin mielessäni, ettei keskustelua kannata jatkaa. Toinen ei voi mitenkään ymmärtää, mitä juuri nyt käyn läpi ja itseäni suojatakseni on parempi, etten edes yritä selittää enempää.
Keskustelun jälkeen olen useampaan otteeseen pohtinut, saanko tuntea näin, miten tunnen.
Ajattelen vahvasti, että myönteinen ajattelu on parhaimmillaan tärkeä elämän voimavara. Silloin, kun asiat ovat aidosti hyvin, myönteisyys tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Ajattelen myös, että positiiviset tunteet ovat paikallaan aina silloin, kun niillä ei yritetä peittää haasteita tai vaientaa todellisia, sisältä kumpuavia tunteita.
Samaan aikaan minua suoraan sanottuna oksettaa, jos ulkopuolinen yrittää lohduttavilla, tyhjillä sanoilla peittää ja pyyhkiä pois huonon oloni – ja jos hän sen yhteyteen vielä pyrkii halaamaan…
En vierasta nykyisin mitään niin paljon kuin toksista positiivisuutta. Toki ymmärrän, että positiivisuuden viljelijä lohduttaa sanoilla ennen kaikkea itseään. Ehkä hän pyyhkii pois omaa pelkoaan kohdata vaikeat tunteeni?
Vaikeina aikoina voi olla hyvä keskittyä olemaan läsnä aidosti kaikelle sille, miltä tuntuu. Kaikki, myös ne kulttuurissamme negatiivisiksi leimatut tunteet, kuten viha, kateus ja suru, ovat tärkeitä. Tunteilla on aina viesti mukanaan. Ne kertovat jostakin. Se viesti kannattaa opetella kuulemaan. Se viesti kannattaa myös opetella kohtaamaan. Negatiivisuus ei ole vaarallista!
Aalto-yliopiston tekstissä kirjoitetaan, että tunteiden peittely tai kieltäminen voivat lisätä kehossa stressituntemuksia. Energiaa voi kulua hukkaan paljonkin, jos ihmissuhteiden kiemuroissa joutuu varmistelemaan, ettei kukaan vain huomaa, miten huonosti todellisuudessa voi tai mitä oikeastaan ajattelee. Kielteisinä pidettyjen tunteiden piilottelu ja niistä pidättäytyminen voivat kääntyä yritystä vastaan.
Myönteisten tunteiden on todettu vähentävän riskiä sairastua masennukseen, mutta samaan aikaan on todettu, että onnellisuuden ylenpalttinen ihannointi onkin voinut kasvattaa masennuksen riskiä. Toksinen positiivisuus iskee ikään kuin kahdesti: ”Jos negatiiviset tunteet nähdään kielteisenä, tuntevat ihmiset syyllisyyttä niitä kokiessaan. Näin alkuperäisen kielteisen tunteen kaveriksi tulee myös syyllisyys. Huh, tuplamäärä piiloteltavaa.”
Onneksi kenenkään ei ole pakko olla onnellinen, vaikka se ympärillä oleville ihmisille olisikin alakuloisuutta helpompaa. Tärkeintä on olla aidosti oma itsensä.
Mitäs jos ensi kerralla, kun kohtaat haastavien tunteiden äärellä kamppailevan, esimerkiksi MS-tautia sairastavan, kun sinun tekisi mielesi tsempata ja kehottaa miettimään asioita positiivisesi, antaisitkin tilaa toiselle tuntea juuri niin kuin tuntuu? Kysyisitkin, mitä hän omasta mielestään tarvitsisi juuri nyt ja miten sitä tarvetta kohti voisi kulkea. Löytyisikö lähipiiristä joku, joka voisi tehdä jotain hänen hyväkseen?
Päivi Kemell sairastaa MS-tautia. Hän on diakoniatyöntekijä, työnohjaaja, sielunhoitaja, podcast-tuottaja ja bloggaaja sekä henkisen hyvinvoinnin asiantuntija. Päivi kokee tärkeimmäksi tehtäväkseen peräänkuuluttaa ihmisten omia voimavaroja, ja hän etsii elämän epäkohtiin ratkaisuja kokonaisvaltaisesta itsensä kuulemisesta. Rohkean avoimilla teksteillään ja esimerkillään Päivi pyrkii koskettamaan lukijaa niin, että esimerkiksi sairauteen liittyvät tabut karisisivat ja uskaltaisimme kaikki enemmän.
Comments