MS-tauti ja tyhjän paperin pelko

Yksi lahja, jonka olen maailmankaikkeudelta saanut, on kirjoittamisen lahja.

Sanat ovat soljuneet ja asettuneet mielessäni kivuttomasti sopivalta tuntuvaan järjestykseen. Olin lapsena ja nuorena ujo, ehkä sosiaalisesti kömpelökin, enkä koskaan mikään kaverimagneetti. Sen sijaan kirjeenvaihtokavereita minulla oli paljon. Tavaroitteni seasta löytyivät aina kynä, paperia, kirjekuoria ja postimerkkejä.

Jossain vaiheessa nuoruutta hoksasin, että kirjoitan paremmin kuin puhun.

Oli ihana kirjoittaa! Oli ihana ihmetellä maailmaa ja pallotella asioita kirjekavereiden kanssa; ei tarvinnut jännittää mitään ulkoista.

Kirjoittaessa oli läsnä vain kirjekaverilta saatu kirje, ajatukset ja kysymykset – ja sain ihan rauhassa, omalla ajallani vastata, asetella ajatukseni järjestykseen ja kysellä vastakysymyksiä. Kirjeissä käytiin läpi syntyjä, syviä. Uskottiin salaisuuksia. Niissä ihastuttiin, rakastuttiin, riideltiin ja sovittiin, erottiin ja palattiin yhteen, kunnes taas erottiin. Niiden kautta kasvettiin aikuisiksi.

Ennen vuosituhannen vaihdetta yleistyivät sähköpostit ja tulivat kännykät tekstiviesteineen. Saapuvien ja lähtevien käsin kirjoitettujen kirjeiden virta hidastui, kunnes kohdallani lakkasi kokonaan.

Kirjoittamisen motiivi ja tapa muuttuivat.

Sain joitakin koneella kirjoitettuja tekstejä työhöni liittyviin julkaisuihin mukaan ennen kuin bloggaaminen yleistyi ja löysin tämän tavan tuoda ajatuksiani julki. 

Olen iloinnut tämän blogin kirjoittamisesta MS-tautia sairastavana vertaisena ja olen ollut kiitollinen siitä, että tekstini on hyväksytty täällä julkaistaviksi. Ehkä lukijoitakin on ollut, teidän määräänne en ihan tarkkaan tiedä.

Vuoden takainen MS-taudin pahenemisvaihe on muuttanut minua. En joka hetki enää tunnista itseäni. En enää löydä kirjoittamisen iloa – sitä iloa, joka on kulkenut mukanani nelisenkymmentä vuotta! Tämän vuoksi blogiteksteissäni on ollut pitkä tauko.

Minuun on iskenyt kirjoittajan blokki.

Olen valehtelematta kymmeniä kertoja aikonut. Olen havainnoinut itseäni, sisimpääni ja odottanut sanoja tulevaksi. Olen kuunnellut musiikkia, olen käynyt kävelyllä, olen hengitellyt ja rauhoitellut mieltäni. Olen pyöritellyt erilaisia teemoja ajatuksissani.

Olen tuijottanut avatun kannettavani tyhjänvalkoista Word-näyttöä ja siinä vilkkuvaa viivasuoraa kursoria. Olen asetellut sormiani yläasteen konekirjoitustunneilla oppimaani kymmensormijärjestelmän mukaiseen aloitusasentoon ja silitellyt näppäimiä. Olen puhaltanut näppäimien välien pölyt pois.

Mutta ei. Sielustani ei ole pulpunnut sanoja, tekstiä ei ole syntynyt!

Tänään päätin uskaltaa kirjoittaa tästä ongelmasta. Pyydän anteeksi. Minusta ei ole ollut tähän! Olen pohtinut, etten kuitenkaan haluaisi lopettaa. Tiedän, että taitoni on olemassa, kunhan se tulisi piilostaan. Ehkä jonkinlainen vastavuoroisuus voisi auttaa.

Haluaisitko sinä, että jatkan kirjoittamista?

Onko teksteistäni ollut sinulle apua tai iloa?

Mistä ehkä toivoisit, että sairastavan näkökulmasta kirjoittaisin?

Voi hyvin, ystäväni!

Päivi

Päivi Kemell sairastaa MS-tautia. Hän on diakoniatyöntekijä, työnohjaaja, sielunhoitaja, podcast-tuottaja ja bloggaaja sekä henkisen hyvinvoinnin asiantuntija. Päivi kokee tärkeimmäksi tehtäväkseen peräänkuuluttaa ihmisten omia voimavaroja, ja hän etsii elämän epäkohtiin ratkaisuja kokonaisvaltaisesta itsensä kuulemisesta. Rohkean avoimilla teksteillään ja esimerkillään Päivi pyrkii koskettamaan lukijaa niin, että esimerkiksi sairauteen liittyvät tabut karisisivat ja uskaltaisimme kaikki enemmän.