Tammikuu on jo pitkällä. Vastaanoton ovi käy tasaisesti tunnin välein. Vastaanottotyöhöni on muodostunut tärkeitä rutiineja, joista haluan pitää kiinni. Kahvihetket ovat muodostuneet tärkeiksi. Tykkään siitä, että saan viettää aikaa itsekseni, omia ajatuksia seuraillen. Olen aina ajatellut tarvitsevani ympärilleni ihmisiä. Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän olen alkanut nauttimaan yksin olemisesta. Suunnittelen työpäiväni siten, että saan tehdä työtä mahdollisimman kiireettömästi. Ikkunasta ulos tuijottelu kuuluu päivittäisiin huveihini. Toivottavasti en saa kerrostalokyttääjän mainetta.
On aika jälleen kohdata seuraava asiakas. Suurimmalla osalla asiakkaistani on oma viikoittainen tapaamisajankohta. Useimmilla asiakkaistani on mielenterveydellisten haasteiden rinnalla myös muita sairauksia, jotka tuovat kipua ja kärsimystä. Asiakkaiden vointi vaihtelee paljon ja koskaan ei tiedä, millaisten asioiden äärellä tapaamisilla ollaan.
Joskus ilahdutan asiakkaitani tarjoamalla heille kahvia ja hedelmiä. Jotkut tuovat mukanaan myös omia eväitä ja viettävät näin viikoittaisen eväshetken kanssani. Rutiinit ovat tärkeitä myös monille asiakkaistani. Joskus muistelen lämmöllä työskentelyäni kuntoutuskeskuksessa luonnon äärellä. Useat kuntoutujista toivoivat tapaamista ulkona, luonnossa jutellen ja kävellen.
Tänään keskustelen yhden asiakkaan kanssa luopumisesta. Saattohoidossa olevan läheisen ihmisen kohtaaminen tuo haavoittuvaisuuden ja elämän rajallisuuden kauniilla tavalla esille. Tällaisten hetkien jakaminen tekee tästä työstä merkityksellistä. Kuoleman lähestyessä läheiset kokoontuvat yhteen. Jotkut saattavat nähdä elämänsä ensimmäisen kerran oman äitinsä tai isänsä itkevän. Tunteiden näyttäminen ei ole kaikissa perheissä yleistä. Omien tunteiden ymmärtäminen ja sanoittaminen on terapiatyön ydintä.
Katseemme kohtaa, liikutun. Suru luo yhteyden. Keskustelemme tärkeän läheisen merkityksestä ja elämän vaiheista. Juttelemme muistoista ja jaetuista hetkistä. Pienillä asioilla on tuolloin merkitystä. Mummin tapa laittaa puuroa omalla ainutlaatuisella tavallaan muistuu mieleen. Muistot tuovat hymyn kasvoille. Tunnelma muuttuu kevyemmäksi.
Ovi sulkeutuu. Muistelen hetken omia tärkeitä ihmisiä. Lähetän muutaman viestin. Mieleeni tulee Johanna Kurkelan kaunis kappale: Oothan tässä vielä huomenna. Laitan kahvia ja päätän kuunnella tuon kappaleen. Musiikki kulkee työssäni vahvasti mukana ja monet asiakkaista jakavat tärkeitä kappaleita myös tapaamisilla. Tällä kertaa kuuntelen tuon kappaleen yksin. Luopuminen on elämässä läsnä koko ajan halusimme tai emme. Joskus on hyvä pysähtyä sen äärelle, ja ennen kaikkea nauttia pienistä arkisista hetkistä. Joskus yksi puhelu, viesti tai muu kohtaaminen voi olla merkittävä. Kenet sinä haluaisit tänään kohdata? Kenen kanssa haluaisit jakaa kuulumisia?
Pitäkäähän itsestänne huolta
Terkuin
Heidi
Heidi Joutsiniemi on psykologi, kognitiivis-integratiivinen psykoterapeutti, ja ennen kaikkea kahden ihanan nuoren aikuisen äiti. Heidi toimii ammatinharjoittajana sekä aikuisten että lapsiperheiden kuntoutuksessa. Kirjoituksissaan hän kuljettelee lukijoita mukana kuntoutuspsykologin arjessa. Heidi tavoittelee kirjoituksissaan arjessa läsnäolon voimaa, yhdessä iloitsemista, ihmettelyä ja toivon kipinää.
Comments