• Elämässä.

Yksi olut kiitos – jos ei sittenkään



Kuluneen vuoden aikana olen viikoittain törmännyt vastaanotollani siihen, miten vaiettu asia päihteiden käyttö edelleen on. Päihteistä puhumiseen liittyy paljon häpeää, ja esimerkiksi alkoholin käyttöä ei mielletä useinkaan ongelmalliseksi. Kohtuullisesta alkoholin käytöstä käydään kavereiden kanssa keskusteluja, ja monet ovat sitä mieltä, että alkoholistin tunnusmerkit täyttyvät vasta siinä vaiheessa, kun on menettänyt työpaikkansa, perheensä tai työpaikkansa.


Vastaanotollani käy viikoittain ihan tavallisia, kaikenikäisiä ihmisiä, jotka painiskelevat erilaisten päihteisiin liittyvien vaikeuksien kanssa. Osa hakee tukea omaan päihteiden käyttöön. Toiset haluavat keskustella lasiseen lapsuuteen liittyvistä kokemusta, kun taas toiset haluavat jakaa tuskaansa päihdeongelmaisen kumppanina, ystävänä tai työkaverina. Monet kuvaavat arkea vuoristoradaksi tai päihdehelvetiksi. Toiveikkuus raittiina olemisesta nostaa päätään säännöllisin väliajoin, kunnes taas seuraava kerta koittaa ja mielen täyttää valtava huoli, epätoivo ja pettymys.


Monesti olen kuullut, etteivät mielenterveysalalla toimivat työntekijät ota asiakkaidensa kanssa riittävän usein puheeksi päihteisiin liittyviä asioita. Monet asiakkaat ovat jopa toivoneet, että olisipa joku joskus ottanut asian suoraan puheeksi vastaanotolla tai jossakin muussa kohtaamisessa. Toisaalta ihmiset ovat myös kertoneet moralisointia sisältävistä keskusteluista, joissa päihteiden käytöstä on pidetty saarnanomaisia luentoja haittavaikutuksineen. Hyvää tarkoittavien interventioiden sisältö kohisee usein toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos aiheuttaen lähinnä kiukkua, jota voi sitten huuhtoa alas kaverin kanssa lähibaarissa.


Vuosi toisensa jälkeen ihmiset kertovat sankarinomaisia tarinoita siitä, millaisilla keinoilla he ovat yrittäneet auttaa läheisiään kohti selvempää päivää. Monia näitä sankaritarinoita yhdistää yleensä se, että ihmisten elämä alkaa pyörimään päihdeongelmaisen ympärillä. Arki täyttyy huolista ja peloista. Pikkuhiljaa läheisten oma jaksaminen alkaa olla myös suuri huolenaihe. Päihteiden käytöstä saattaa myös tulla yleisin lähisuhteiden riidan aihe, mikä lisää usein tarvetta tukeutua yhä syvemmin tunteita turruttavaan maailmaan.

Päihteitä käytetään hyvin erilaisilla taustoilla ja erilaisilla tarkoitusperillä. Osalla päihteitä käytetään iloliemen muodossa ja pitkiksi venyneitä ryyppyputkia selitellään raskailla työviikoilla tai jollakin muulla nollauksen tarpeella. Toiset käyttävät päihteitä enemmän yksinollessaan, ja ne saattavat tarjota lohtua ahdistukseen tai yksinäisyyden kokemuksiin. Kaiken kaikkiaan päihteiden merkitys on aina yksilöllinen ja monille se on selviytymiskeino arjen tunneviidakossa.


Päihteiden käytössä on myös tyypillistä se, että asiakkaat yrittävät irtaantua päihteistä läheisten tai jonkin muun vuoksi. Päihteettömyyttä tukee kuitenkin keskeisimmin se, että ihmisen on haluttava muutosta itsensä vuoksi. Monien vaiheiden ja retkahduksien jälkeen ihmisellä saattaa herätä oma halu ja myötätunto itseään kohtaan. Tämä on hoidollisessa mielessä usein liikuttava hetki. Kun suojamuurit tippuvat ja ihminen uskaltaa katsoa itseään ja kohdata kaikki vaikeimmatkin tunteet. Päihteiden kanssa painiskeleva tarvitsee paljon tukea ja myötätuntoisia kohtaamisia. Läheiset eivät voi ottaa vastuuta hoidosta, eikä päihteiden käytön kontrollointi tai uhkaileminen usein tuota tulosta. Läheisten on tärkeää huolehtia omasta jaksamisesta ja asettaa selkeitä rajoja päihteiden käyttöön liittyvän käyttäytymisen osalta. Kenenkään ei tulisi elää pelon keskellä, ja on tärkeää hakea itselleen apua.


Tänään vastaanotolleni istuu asiakas, joka on ollut juomatta useamman vuoden. Riita kumppanin kanssa ajoi hänet tuttuun lähikuppilaan. Tuli hänen vuoronsa tilata: ”Yksi olut kiitos”. Hetken miettimisen jälkeen hän toteaa tarjoilijalle: ” jos ei sittenkään”. Hän kääntyy ovelle ja poistuu ravintolasta. Olen seurannut naisen taisteluita päihteiden irtaantumisesta pitkään. Hän tiedostaa, että tulee painimaan päihteiden käytön kanssa loppuelämänsä ajan. Hän on kuitenkin päättänyt voittaa tämän taistelun – itsensä ja perheensä vuoksi.


Pitäkäähän huoli itsestänne ja läheisistänne!



Terkuin Heidi


Heidi Joutsiniemi on psykologi, kognitiivis-integratiivinen psykoterapeutti, ja ennen kaikkea kahden teini-ikäisen äiti. Heidi toimii ammatinharjoittajana sekä aikuisten että lapsiperheiden kuntoutuksessa. Kirjoituksissaan hän kuljettelee lukijoita mukana kuntoutuspsykologin arjessa. Heidi tavoittelee kirjoituksissaan arjessa läsnäolon voimaa, yhdessä iloitsemista, ihmettelyä ja toivon kipinää.