Mutku...sitku...

2.3.2017

 

Toiset joutuvat, toiset pääsevät, jotkut siirtyvät. Eläke on joillekin monivuotinen haave, joillekin pakko, joillekin hallittu siirtyminen uuteen. Niin tai näin, kiirettä tuntuu pitävän.

 

Kuulun siirtyvien kategoriaan. Ilmoitin 60-vuotispäivänäni, että kolmen vuoden päästä jään eläkkeelle. Ihmetyksen vallassa kuuntelin yli vuoden ajan ennen H-hetkeä, kun minulle kerrottiin, että "sitten ne kiireet vasta alkaa, kun eläkepäivät alkaa". Miten ihmeessä se on mahdollista? Kun arkipäiviin vapautuu 8,5 tuntia päivässä, tulee kiire. Onkohan nyt jokin asia ihan hullusti? Että täyttää päivänsä ihan muulla kuin työllä (lue harrastuksilla) ja kertoo niistä  k i i r e e n ä ? Havaintojeni mukaan valitettavan monet elävät Olis niin kiva, mutku… sitku… - elämää. Odotukset ladataan jonnekin kauas, huokaillaan, että kun pääsis eläkkeelle, niin sitten…. Tästä innostuneena tein tutkimuksen. Mihin tuolla sitku…vaiheeseen ladatuilla sunnitelmilla päästään?

 

CASE 1: Kukkakauppiaani kanssa keskustelin aiheesta, kun olin ostamassa itselleni eläköitymiskukkaset Eläkekortin saavuttua. Hän kertoi ystävättärestään, joka oli valittanut, että ei oikein ehdi, kun illalla on se espanjan tunti (kävelylle lähteminen päiväsaikaan). Oli niin kiire koko päivän, kun illalla on se tunti.

 

CASE 2: Minua hiukan aiemmin eläkkelle päässyt työkaverini kysyi silmät loistaen, että no, onko sulla kiireet alkaneet? Silmät ympyriäisenä vastasin , kuten kaikille vastaan, että ei minulla ole kiire, kiitos lisääntyneen arkivapaan. Siinä samassa heräsi vanha työminäni ja kysyin, mistä sinun kiireesi tulee, mitä sinä oikein teet? No kun tulee nukuttua niin pitkään. Ja sitten pitää ehtiä kauppaan ja sitten pitää ehtiä siivota ja pitää ehtiä lastenlapsiakin välillä hoitamaan.

 

CASE 3: Hammaslääkärillä sovimme uutta aikaa. Sanoin, että vastaisuudessa ei tarvitse varata ilta-aikoja, kun olen eläkkeellä. Hammaslääkärini sanoi epätoivoisena, että eläkeläisten kanssa vasta vaikea on ajoista sopia. Eläkeläisillä on niin kiire. Että niillä on niin paljon kaikkea, että ei ne ehdi.

 

CASE 4: Tutkin omaa kalenteriani (minulla on ihan tavallinen taskualmanakka, suosittelen): Maanantaina lukee: klo 10.30 Core (liikuntaryhmä), klo 14.15 kampaaja, klo 17.30-20.00 nukkekotikerho (joka maanantai).Väliin mahtuu lounas puolilta päivin, teen kotona (Mieshenkilö on vielä työelämässä) ja päivällisen valmistus klo 16.30 ja istahtaminen yhteiselle aterialle ennen kerhoa. Tapahtumat rytmittävät olemassaoloni. Mutta minulla ei ole kiire. Nautin aamuista, heräilen arkisin vieressä nukkuvan kellon soidessa 6.30.

 

Eläkeaikani on vielä lyhyt. Oma kokemukseni viittaa siihen, että kun työelämän tarkka ohjaavuus jää pois, päiviin tulee aikaa, jolta moni odottaa jotain aivan ihmeellistä vapauden tunnetta. Että saa tehdä mitä tahtoo. Että voi olla rauhassa ja nukkua päiväunet vaikka. Että kukaan tai mikään ei sääntele aikaani. Siis jo yksi sovittu asia, vaikkapa se espanjan tunti illalla, tukkii sen vapauden? Mutta onko se kiirettä? Minusta ei.

Vai onko kyse siitä, että ilman kiirettä emme ole olemassa? Määrittääkö kiire meidän arvomme, olimme sitten työssä tai emme?  - Onko yhtään tuttujen tapaamista, joka ei alkaisi ...On niin h-tin kiire… Entä sitten eläkeläisten tapaamiset? Kiire on vielä suurempaa.

 

Tätä pohtiessani en voi olla ajattelematta niitä, jotka sairauden vuoksi joutuvat luopumaan työstään. Menetys tuntuu sitä suuremmalta, mitä kiivaammin on elänyt vain työlle, sitku-elämää. Jos arjessa ei ole muuta koossa pitävää vannetta, tyhjyys voi olla murskaavaa. Elämässä ei kannattaisi unohtaa perhettä, ystäviä, harrastuksia, sillä niitä tarvitaan, kun tulee kolhu. Tarttua hetkeen, kun sellainen on tarjolla. On hyvä olla jotakin, mistä ottaa kiinni, jos yksi osa pettää.

 

On hyvä huomata, että  sairastuminen ei suojaa muilta ongelmilta. Kaikilla on elämässään vaikeita asioita, sairastuminen on niistä yksi. Elämässä kannattaisikin elää koko ajan. Ihan vaan varoiksi.

 

Eija Luoto on Suomen MS-hoitajat ry:n perustajajäsen ja on toiminut yhdistyksen puheenjohtajana sen perustamisesta, vuodesta 1998 alkaen. Eija Luoto jäi eläkkeelle Maskun neurologisen kuntoutuskeskuksen hallintopäällikön toimestaan loppukesällä 2016. 

Hämyisen siltakuvan  kuvan otti Eija Luoto. Huomasithan kaksi kalastajaa.  Hetki oli kiireetön.

 

 

 

 

Share on Facebook
Please reload