Aitiopaikalla

22.6.2017

 

Kuljemme usein pientä oikopolkua lähimetsämme läpi lähikaupalle. Metsäreitti on upea kokemus niin lapselle kuin aikuisellekin. Erityisesti lapsenmieliselle. Eräänä päivänä kuljimme jälleen perheen pienimmän ja keskimmäisen kanssa polulla, kun huomasimme korkealla kalliolla, pienellä tasanteella keltaisen tuolin. Keltaisen muovituolin. Pysähdyimme. Siellä se seisoi nelinkontin vankasti aitiopaikalla. Pienin matkakaveri katseli ja mittaili näkymää. Sitten hän kysyi viisivuotiaan pohtivalla äänellä: ” Miksi keltainen tuoli on metsässä?”

 

Isoveli (aikuistumisen kynnyksellä kamppaileva nuori) vastasi hyvin nopeasti ja nasevasti tuolin olevan siellä, koska joku on sen sinne kantanut. Eihän se siellä nyt muuten voi olla… ”Mutta miksi?”, kysyy pikkusisko. Isovelikin joutuu hetken pysähtymään, pohtimaan. Sitten hän vastaa: ” No ehkä siksi, että siellä saa olla hetken ihan rauhassa ja istua ihmettelemässä eikä kukaan patista tekemään mitään.” Sitten oli minun vuoroni vastata. Vastasin tuolin olevan metsässä, koska lapset ovat halunneet leikkiä kotia ja tuoneet siksi kaikenlaista tavaraa metsään. Askelsin hieman lähemmäs nähdäkseni todella, mitä kaikkea keltaisen tuolin vierustalla oli: pieni tyyny, hyllykkö, risukasa. Ihan selvä kotileikki. Mielikuvituksellani selitin tätä aikuisena, kolmen lapsen äitinä, aika monta majaa nähneenä.

 

Katselemme maailmaa monenlaisesta vinkkelistä. Meillä kaikilla on erilainen näkökulma asioihin ja usein selitämme näkemäämme ja kokemaamme oman elämämme ja elämäntilanteemme kautta. Voimme selittää näitä myös pelkojemme, unelmiemme tai näkemämme perusteella. Kun kerroimme keltaisesta tuolista kotona (kyllä, tarinaa kerrottiin pitkään, monena päivänä ja eri ihmisille), oli realistisen isäihmisen vastaus enemmänkin huoli siitä, kuka kantaa ne ”romut” sieltä metsästä pois ja toivottavasti eivät riko niitä palasiksi. Silloinhan se metsä aivan tuhoutuu! Toisen isoveljen ajatus oli, että tuoli oli aivan varmasti siellä siksi, että joku koditon on ensin varastanut tuolin ja sitten raahannut sen suojaisaan kallion koloon ja naukkailee siellä sitten ostoskassinsa antia. Lisäsi vielä nähneensä joskus metsäreitillä tällaisia henkilöitä. Mietin miten muut läheiset reagoisivat:

 

Juuri eläkkeelle jäänyt mummo olisi lähinnä järkyttynyt. Järkyttynyt, etteivät pienet lapset menisi nyt kalliolle ja istuisi siihen keltaiseen tuoliin, horjahtaisi ja putoaisi. Siinä on sitten kallovamma varma. Isoisoisä paheksuisi ylipäätään ajatusta, että metsään vietäisiin tuoli. Mitä tuoli tekee metsässä? Miksi sen sinne on joku vienyt? Kyllä ennen oli kaikki paremmin. Tuolitkin tehtiin sammaleesta. Isoisoäiti sen sijaan olisi lapsen lailla mielikuvitusleikissä mukana ja haluaisi lähteä katsomaan keltaista tuolia. Ajatella, keltainen tuoli metsässä. Ja kyllä me ajattelimmekin.

 

Jokainen selitys ja ajatus on erilainen, jokaisella on oma lähtökohtansa pohtia kokemuksiaan ja ajankohtaisia, omalle kohdalle sattuneita tapahtumia. Näin on myös, kun ihminen sairastuu, hänen läheisensä sairastuu tai ohjaa sairastunutta ammattinsa puolesta. Ikä, elämänkokemus, koulutus- ja perhetausta, perusluonne, elämänvaihe, sairauden vaihe. Vaikeiden elämäntilanteiden aikana toivon tunne. Kaikki ne vaikuttavat merkittävästi siihen, minkälaisten lasien läpi katselemme maailmaa.

 

Miten keltaisen tuolin löytymisen metsästä selitti se pienin kokija? ”Joku on vienyt keltaisen tuoli metsään, korkealle kalliolle. Joku on varmasti halunnut paikan, jossa levähtää matkan varrella. Ja sillä on varmasti ollut mukanaan reppu täynnä eväitä, joita voi syödä, kun istuu keltaiselle tuolille. Ja jos on mukana kiikarit, voi nähdä tosi kauas. Merelle saakka. Ja voi nähdä, kun sorsat tulevat rantaan, sitten tietää, koska kannattaa mennä syöttämään niitä. Ja jos on mukana oma peitto, voi ottaa päiväunet ja uneksia. Ja jatkaa matkaa, kun on tarpeeksi syönyt ja levännyt ja katsellut kiikareilla. Varmaan joku on maalannut sen tuolin keltaiseksi. Se on helpompi löytää metsästä ja sitten sen löytää muutkin ja siihen voi käydä lepäämään moni muukin.” Melkein liikutun, nyökkään ja olen hetken täysin vakuuttunut, että keltainen tuoli on metsässä juuri tämän vuoksi.

 

Mietin myös, että tämä selitys saattaisi olla voimauttava elementti sairastuneen ja hänen läheisensä matkalla.  Osa myös sellaista sairastuneen maailmaa, jossa lepohetki metsäreitillä tulisi tarpeeseen. Jossa keltainen tuoli edustaisi paljon enemmän kuin poisheitettyä romua, lasten retkitarpeistoa tai pakopaikkaa vaativilta vanhemmilta. Pitää vaan uskaltaa heittäytyä ja rohjeta näkemään itsensä keltaisella tuolilla. Aitiopaikalla. Paikalla, josta on merinäköala.

Miten Sinä selittäisit keltaisen tuolin tarinan?

 

Minna

 

Minna Salakari on Suomen MS-hoitajat ry:n puheenjohtaja. Hän on myös utelias ja ihmettelevä, uudesta innostuva, pikkutarkka seikkailija, jolla on sydän vahvasti mukana ja silmät auki elämälle. Minna on blogin pirteä, vakituinen piipahtaja, joka kirjoittaa tunnelmista, havainnoista, ilosta, onnesta ja arkisista oivalluksista.

 

 

Share on Facebook
Please reload