Sairaille ja vammaisille ei seksi kuulu. Ainakaan, jos on mediakuvastoa uskominen.

24.8.2017

 

Jokunen vuosi sitten opiskelin töiden ohessa menetelmää, jossa valokuvaa käytetään kohtaamistyön apuvälineenä. Opinnot avasivat silmät näkemään valokuvan tai kuvan ylipäätään varsin voimakkaana viestintuojana, paljon vahvempana kuin usein sanat.

 

Valokuva on vallankäytön väline. Kuvan ottaja voi valita kohteensa omien arvostustensa mukaisesti ja rajata ulos sen, mitä ei halua kuvassaan näyttää. Kuvien esille laittaja taas voi myös määritellä sen, mikä on näyttämisen arvoista ja siten arvokasta.

 

Puhtaimmillaan tällainen valikoivuus näkyy sosiaalisessa mediassa selfie-kulttuurissa. Kuvan ottaja rakentaa kuvaa näennäisen kevyesti, mutta mielessään tarkka ajatus siitä, millaisena haluaa näkyä muiden silmissä. Useimmiten kuvaan valitaan jotain kaunista ja ehjää – kuvasta eivät näy ne kamppailut, joita ihminen sillä hetkellä ehkä käy.

 

Suuria vallankäyttäjiä ovat perinteiset mediat, lehdet etunenässä, jotta suodattavat päivittäin nähtäväksemme annokset kuvavirtaa.

Se ei ole ollenkaan samantekevää, millaisten kuvien keskellä elämme. Monesta kanavasta pursuava kuvasto kyllästyttää mielemme ja alkaa muuttua standardiksi siitä, mikä on normaalia. Siksi perinteisestä kuvavirrasta poikkeava kuva, esimerkiksi kuva ylipainoisesta, kehoonsa positiivisesti suhtautuvasta henkilöstä, saa pysähtymään, jopa ärtymään, vaikka kuvan kohteen kaltaisia ihmisiä on kaikkialla, ehkä katsoja itsekin heihin kuuluen.

 

Median suodatettu, valikoitu kuvasto voi myös aiheuttaa itsetunnon kuristumista. Jos tuskailee jonkin ominaisuutensa kanssa, voi media jatkuvasti muistuttaa katsojaansa siitä, että todellakin, kyse on poikkeavuudesta, jollaista ei kellään muulla ole. Mediakuvastossa ei näy kuin satunnaisesti esimerkiksi ihmisiä pyörätuolissa tai kävelemässä kyynärsauvojen kanssa. Tai jos näkyy, on heille määritetty rooli usein ihan muu kuin työssäkäyvän ammattilaisen, rakastuneen tyttöystävän tai uusperheen kiireisen äidin. Usein heidät näytetään uhreina tai urhean selviytyjän roolissa, keräämässä katsojakunnan tunteita ja sympatiaa.

 

Erityisen huolissani olen nuorista ja nuorista aikuisista, jotka kasvavat keskellä kuvavirtaa. Kävin taannoin läpi joukon yläkoulun terveystiedon oppikirjoja, nähdäkseni, millaista viestiä ne kertovat seksuaalisuudesta. Yhteenkään kuvituskuvaan ei ollut valikoitunut vammaisia henkilöitä, mutta eipä ollut yhtään silmälasipäistä, etniseltä taustaltaan muita kuin valkohipiäisiä tai vartalomalliltaan muita kuin solakoita. Viesti siitä, että seksuaalisuus kuuluu vain terveille, laihoille valkoihoisille ei varmaankaan ollut tahallinen, mutta toisaalta se olisi ollut täysin vältettävissä.

 

On vaikeaa vakuuttaa nuorella iällä sairastuneita tai vammautuneita siitä, että seksi ja seksuaalisuus kuuluvat heillekin, kun mikään ympäristön viesti ei tätä vahvista. Paljon pitää tapahtua, ennen kuin mediakuvasto heijastelee oikeasti todellisuutta, jotta kuvista jokainen löytää samaistuttavuutta, esikuvia ja tukea omalle olemassaololleen.

Kuva: Pasqualantonio Pingue /Freeimages.com

 

Miila on nuorisolääkäri ja seksuaalineuvoja, joka blogissa pohtii seksuaalisuuden ja kroonisen sairauden suhdetta.

 

 

Share on Facebook
Please reload