Rakas räsymatto

21.6.2018

 

Lokit kirkuvat. Aurinko paistaa. Vesi juoksee ja lorisee. Juuriharja tanssii matolla. Mäntysuopa vaahtoaa. Vain suomalainen pesee kesällä puhtaita mattojaan, jotta niihin jää kesän tuoksu.

 

Sain tuttavaltani kasan vanhoja räsymattoja, jotka olivat lojuneet kellarissa vuosikausia. Matot tuoksuivat ummehtuneelle ja osa niistä oli hurjan likaisia. Päätin kuitenkin antaa niille vielä "mahdollisuuden" ja pesin ne kesäkotini matonpesupaikalla. Matoista vanhin, se pisin ja kapein, vei sydämeni – lian alta löytyi todellinen kaunotar! Kuuratessani mattoa toivoin, että se osaisi puhua ja kertoisi minulle tarinansa: kuka sen oli tehnyt ja koska, millaisia ihmisiä se oli tavannut ja mitä juttuja se oli kuullut...

 

Koitin varovasti kurkistella maton kuteita. Oliko flanellikangas ehkä lämmittänyt isäntää tämän ollessa talvella tukkimetsällä? Vai oliko se vanhan isännän päällä hänen potiessa keuhkotautia? Vaalea pikkukukkainen kangas oli ollut talon tyttären kesämekko, siitä olen ihan varma! Neitonen oli taatusti kerännyt katseita kylän nuorten juhannusjuhlissa mekkonsa hulmutessa kesäillan tuulessa. Tumma raita matossa toi mieleeni surua ja menetystä, kenties kude oli vanhasta pyhäpalttoosta leikattu. Ruudullinen puuvillakangas oli samanlaista kuin aikoinaan oli ollut isoisäni äidin esiliinakangas. Mamma oli käyttänyt essuaan leipoessa, sukkia parsiessa ja lapsia lohduttaessa, eli aina paitsi pyhäpäivinä, jolloin käytössä oli se parempi essu.

 

Olen usein miettinyt, miten naiset ovat ennen jaksaneet henkisesti sen kaiken surun, murheen ja rasituksen. Lapsia oli iso liuta, joista kuolo korjasi ainakin muutaman. Pelkkä kodin pyörittäminen oli ruumiillisesti raskasta, puutetta, kurjuutta ja huolta. Asioita ei sopinut kyseenalaistaa, ne oli tehtävä ja kestettävä. Olihan toki elämässä iloa ja auringon paistettakin, muttei niistä sopinut muille huudella. Ehkä se juttu oli kutominen ja räsymatto? Kuteiksi käytettiin kaikki joutilas kangas ja räsy. Kudetta leikatessa ja raitoja sommitellessa, kutoja sai mielessään käsiteltyä ilot ja surut – valmiissa matossa ne olivat lomittuneet värikkään kirjavaksi kudelmaksi, niin kuin itse elämäkin. Kangaspuita tuli varmaan paukuteltua odottaessa, jännittäessä, pelätessä ja rauhoittuessa. Toiminnallista psykoterapiaa...

 

Muutama vuosi sitten kudoin ensimmäisen räsymattoni: opiskelukämpän verhot, isäni pitkät kalsarit ja veljeni t-paidat sulassa sovussa. Se matto oli minulle erityisen tärkeä: luulin etten sairauteni takia enää pysty tekemään "mitään", mutta minäpä kudoinkin maton! Ja monta muutakin mattoa.  Ja paksuista villalangoista kudoin lämpimän päällisen pyörätuolini istuintyynylle. Sitä paitsi kangaspuilla kutominen on hyvää jumppaa hartioille, käsivarsille ja keskivartalon lihaksille. Kudontapiirin konkarit opettivat minulle niksejään ja kertoilivat tarinoitaan. Kahvitauot olivat se syy, miksi moni kanssakutojistani edelleen kävi kutomassa, vaikka sängyn alusetkin olivat jo mattoja täynnä.

 

Olen koukussa, menetetty tapaus. Kudottuja mattometrejä minulla on jo kymmeniä, leikattuja kuteita liki kuutio ja omat kangaspuutkin hankittuna. Ajan kulumisesta ja maailman myllerryksistä huolimatta, kangaspuilla kutomisen perusteet ovat ihan samalaiset kuin sata vuotta sitten. Räsymattologiikka rulettaa edelleen. Siksikö se tuntuu niin turvalliselta? 

 

Rakas räsymattoni on nyt kuivunut ja saanut kunniapaikan kammarin lattialla. Jos oikaisen sen päälle ja painan korvani sen raitaa vasten, kuiskaako se minulle?

 

Aurinkoista keskikesää!

 

Katja

 

Katja Oksa on kokemuskouluttaja vailla vertaa. Hän on positiivisesti asioihin suhtautuva, läpi harmaan kiven menevä elämän pikkuasioista nauttiva puuhastelija ja pohtija. Luova, iloinen ja innokas nainen, jota MS-tauti ei ole lannistanut. Kokemuskouluttajana Katja toivoo voivansa helpottaa vastasairastuneiden sopeutumista ja kehottaa jo pidempään sairastuneita elämään mahdollisimman täysillä MS-taudista huolimatta. 

Share on Facebook
Please reload