Lämmin vastaanotto ja itsemyötätunto

26.10.2018

Kuluneet viikot ovat olleet ammatillisessa mielessä kutkuttavia. Kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen aukeaa. Uuden oven avaaminen on ollut jännittävää. Uuteen työyhteisöön saapuessa tulee katseltua asioita jonkin aikaa uteliain, avoimin ja ulkopuolisen silmin. Vaikka kuntoutustyö onkin minulle tuttua, niin vie jonkin aikaa ennen kuin arkiset rutiinit tulevat tutuiksi, sujuvuudesta puhumattakaan. Olen seikkaillut pitkin taloa ja yrittänyt painaa mieleeni mahdollisimman paljon asioita. Erityisen hyvältä on tuntunut tapa, millä minut on otettu uudessa työyhteisössä vastaan. Pieniä kohtaamisia käytävillä, hymyjä ja välittämistä. Tässä talossa tehdään töitä isolla sydämellä ja valtavalla ammattitaidolla. Vaikka töitä tehdään paljon, kiireen tuntua ei ole. Ja mikä parasta, tällä samalla läsnäolevalla ja asiantuntevalla otteella tehdään töitä myös asiakkaiden kanssa. Olen ollut elämäni aikana monenlaisissa työyhteisöissä, mutta tässä on käsillä virkistävä tuulahdus jostakin todella myönteisestä.

 

 

Kohtaamisen taito ja vuorovaikutus ovat keskiössä työssäni. Olen kohdannut tällä viikolla vastaanotollani useita nuoria aikuisia, jotka miettivät elämänsä suuntaa. Pörröisten hiusten takaa nuori nostaa ujosti katseensa lattiasta ylöspäin, katsoen välillä suoraan kohti minua. Sanoja ei ole paljon, mutta katseella on suuri merkitys. Mietin: ”Mitähän tuo katse merkitsee?” Tärkeintä ei ole se, mitä puhutaan, vaan miten asioista keskustellaan. Sanattoman vuorovaikutuksen osuus on kielellistä vuorovaikutusta huomattavasti suurempaa. Viestimme koko ajan itsestämme ja mielentiloistamme. Terveydentilanteessa tapahtuvat muutokset eivät katso ikää. Nuoren aikuisen elämässä moni asia hakee muotoaan ja etsii suuntaansa. Onneksi ei aina tarvitse yrittää katsoa liian pitkälle tulevaisuuteen, vaan riittää että pohtii mitä tekee seuraavaksi. Nuoret, niin kuin me kaikki, tarvitsemme jonkun jolla on aikaa pysähtyä kuuntelemaan arvottamatta tai liikaa neuvomatta.

 

Kotiin tullessa oma teini istuu tuolilla sähkökitaraa soitellen. Kyselen päivän kuulumisia ja saan vastaukseksi lyhyitä vastauksia ja olan kohautuksia. Mietin: "Ihanaa, kun istut ja olet siinä." Heittäydyn hetkeksi sohvalle lukemaan Kristin Neffin kirjoittamaa kirjaa itsemyötätunnosta. Kirjassa tuodaan esille, miten itsemyötätunto edellyttää kykyä pysähtyä huomaamaan oma kärsimyksensä. Yllättävän usein monet ihmiset eivät itse tajua kärsivänsä. Kulttuurissamme opetetaan herkästi olemaan valittamatta. Meidän on helpompi olla myötätuntoisia toisia kohtaan. Itsenäisyydelle ja yksilöllisille saavutuksille annetaan suuri painoarvo.

 

Mieleni palaa tapaamiini nuoriin kuntoutujiin. Monien on helppo puhua terveydellisistä haasteistaan, mutta mielialaan ja mielenterveyteen liittyvien asioiden myöntäminen tai niistä puhuminen on monelle vaikeaa. Monet kantavat paljon syyllisyyttä ja huonommuutta siitä, etteivät pysty käymään töissä tai opiskelemaan. Eräs nuori toteaa, ettei haluaisi tuottaa pettymystä vanhemmilleen. Hän pohtii: ”Miksi en voi olla normaali ja käydä koulussa niin kuin kaverini?” Ollaan isojen kysymysten äärellä. Nuori avautuu ensimmäistä kertaa asioistaan. Kotona ei voi puhua, koska ei halua huolestuttaa vanhempia. Nuoren kuuluukin irtaantua vanhemmistaan, minkä vuoksi muille sukulaisille tai kavereille voi olla helpompi puhua. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta jakaa ajatuksia kenenkään kanssa, jolloin ulkopuolisella tuella voi olla iso merkitys.

 

Sen sijaan että soimaisi itseään virheiden ja epäonnistumisten takia, Kristin Neff ohjeistaa kohtelemaan itseään ehdottoman ystävällisesti. Myötätunto on toisin sanoen itsestä huolehtimista, ja siksi se auttaa kukoistamaan ja nauttimaan elämän kauneudesta ja rikkaudesta vaikeinakin aikoina. Itseen kohdistuva myötätunto on levollisuuden saareke, pakopaikka loputtomien itsearvioiden, niin myönteisten kuin kielteisten, myrskyisältä mereltä. Kirjassa viehättää ajatus, että itsemyötätunto on harjoiteltava taito. Meidän ei tarvitse odottaa, että olemme täydellisiä tai että elämä sujuisi täsmälleen niin kuin haluamme. Aina on mahdollista yrittää kehittää ystävällisyyttä itseä kohtaan, yhteenkuuluvuutta toisten ihmisten kanssa sekä tietoista läsnäoloa. Huomaan sisäisen kriitikkoni kuiskailevan tekemättömistä töistä ja muista velvollisuuksista. En välitä niistä tänään. Annan itselleni luvan olla. Kitaran soitto hiljenee ja yläkerrasta kantautuu tyttäreni pianon soitto. Kyselen lupaa astua hänen huoneeseensa. Lupa saatu, ja heittäydyn sängylle kuuntelemaan pianon soittoa. Hetken annan musiikin viedä, luoda kuvia ja tunnelmia. Tässä ja nyt.

 

Pitäkäähän itsestänne huolta!

 

Terkuin Heidi

 

 

Heidi Joutsiniemi on psykologi, kognitiivis-integratiivinen lyhytterapeutti, ja ennen kaikkea kahden murrosikäisen äiti. Heidi toimii ammatinharjoittajana sekä aikuisten että lapsiperheiden kuntoutuksessa. Kirjoituksissaan hän kuljettelee lukijoita mukana kuntoutuspsykologin arjessa. Heidi tavoittelee kirjoituksissaan arjessa läsnäolon voimaa, yhdessä iloitsemista, ihmettelyä ja toivon kipinää.

Share on Facebook
Please reload