Naamatusten

9.11.2018

Edesmennyt isoäitini oli kotoisin pienestä eteläpohjalaisesta kylästä. Mummini oli kahdeksasta lapsesta nuorin, seitsemäs tyttö. 1930-luvulla, johon seuraava tarina sijoittuu, kyläläisillä oli tapana tämän tästä poiketa toistensa luona kuulumisia vaihtamassa ilman erillistä kutsua. Mummini kotona väkeä poikkesi enemmänkin, sillä talon tyttärien tiedettiin olevan hyviä leipomaan ja kahvia oli aina tarjolla lämpimäisten kera. Kylän asioiden lisäksi usein puhuttiin myös uskonasioista. Erään kerran mummini isä pohti taloon poikenneen miehen kanssa, oliko elämänsä aikana tullut tehtyä jotain niin hyvää, että varmasti pääsee taivaaseen. Hetken tuumailtuaan vierailija totesi, että hänellä kyllä on yksi sellainen teko tehtynä...

 

 

 Vuosia aiemmin, ollessaan vielä renkimiehenä isossa talossa, oli hänelle tullut isännälle toimitettavaksi jokin asia. Poikettuaan tupaan isäntää puhuttamaan, oli talon emäntä ohjannut hänet talon salin puolelle, jossa isäntä oli muiden vieraittensa kanssa. Talvisaikaan salia käytettiin vain jouluna työlään lämmittämisen takia, mutta silloin oli kesä parhaimmillaan. Talon isännällä oli varmasti mieluisia vieraita, sillä renkimieskin kutsuttiin kahvipöytään. Saatuaan kupin eteensä mies huomasi kärpäsen kelluvan kahvissaan. Ensimmäiseksi hänelle tuli mieleen nakata kärpänen lattialle ja polkaista päälle, mutta miten sen onnistuisi tekemään muiden huomaamatta? Salin lattiaa peittivät puhtaat, vaaleat kesämatot, eikä niiden likaaminen tullut kyseeseen. Jos hän onkisi kärpäsen lusikalla kahvistaan ja laittaisi sen tassille, olisi se häpeäksi siisteydestään tunnetulle talon emännälle. Jäljelle jäi vain yksi vaihtoehto: renkimies otti ja nielaisi kärpäsen kahvinsa mukana. Vielä talosta lähdettyään hän oli ollut tuntevinaan kärpäsen kutittelun vatsassaan.

 

Tarinan kuultuaan, mummini isä oli vakaasti juttukaverinsa kanssa samaa mieltä: mies kyllä pääsisi taivaaseen.

Nyt en aio ottaa kantaa taivaaseen pääsemisen suhteen, sen enempää siihen, mihin kenenkin pitäisi uskoa tai olla uskomatta. Tarinassa minua lämmittää se, miten tavallista oli poiketa kyläilemään ilman sen suurempia kutsumisia ja pohtia asioita yhdessä kasvotusten. Kuinka suuressa arvossa toisen henkilön kunnioittaminen onkaan siihen aikaan ollut. 

 

Kahdeksankymmentäviisi vuotta myöhemmin nyky-yhteiskunnassamme, taivaiden tavoittelu on täysin toista luokkaa: pitää saada enemmän, parempaa ja nopeammin – (välillä) keinoja kaihtamatta. Toisen ihmisen kunnioittaminen ja hyvät tavat unohtuvat liian usein, liian helposti. Some-maailmassa on helppo kommentoida ja loukata muita ihmisiä omia kasvojaan näyttämättä.

 

Sosiaalinen media on nimestään huolimatta  huonontanut ihmisten sosiaalisia taitoja. Yksinäisyys lisääntyy samaan aikaan, kun ahdistelu- ja hyväksikäyttöuutiset lisääntyvät. Emmekö osaa enää käyttäytyä? Emmekö osaa enää olla ihmistenilmoilla? Jos koti-iltaa viettäessäsi ovikello soi, se aiheuttaa paniikin – kuka nyt kaupaa mitä ja kuinka pimpottaja voi tietää ulko-oven ovikoodin? Kerrostalonaapureiden nimiä tuskin tiedetään, eiväthän ne kaikki edes pihalla tervehdi. Jos sokeri loppuu kesken leipomisen, ei ”onneksi” tarvitse mennä naapuriin kyselemään kupillista lainaksi, sillä onhan kaupat auki iltamyöhään. Ja jollei ”huvita” lähteä kauppaan, voi päivittää instaa #ensittenleiponut #sokeriloppui #ehkäsittenkinbikinikunnossa.

 

Vaikka minulla on ”naamakirjassa” kymmeniä tekemisiään ja menemisiään päivittäviä kavereita, en pysty sanomaan mitä heille kuuluu. Joskus joidenkin kanssa kirjoittelemme kuulumisia, mutten pysty sen perusteella sanomaan miten he voivat. Ja jos he kertovat, miten oikeasti voivat, ”jaksuhali” tai <3 <3 <3 eivät ole se juttu, jotka siinä kohtaa oikeasti auttavat.

 

Synkin aika vuodesta on parasta kyläilyaikaa: aurinko ei paisteellaan paljasta pyyhkimättömiä pölyjä, mökkikausi on taputeltu ja melkein kaikilla on tylsää. Kännykällä voi näpytellä varmuuden vuoksi viestin ”Kahville?”, ”Jos mä tuon pullat, keitätkö sinä kahvit?” tai ”Punaista vai valkoista?”

 

Katja

 

 

 

 

 

 

 

Share on Facebook
Please reload