Ikkuna

4.1.2019

 

Kesäkuu 2006

 

Istumme perheeni kanssa TYKS:n A-sairaalan kanttiinissa. Takaseinällä olevasta ikkunasta näkyy suuri, vanha vaahtera, jonka suuret vihreät lehdet varjostavat rakennuksen alimpia kerroksia paahtavalta auringonpaisteelta. Kaksivuotias tyttäreni ryystää pillimehua, ostamani kahvi jäähtyy kupissa. 9-vuotias poikani syö munkkia, suupielet ovat sokerissa. Olemme menossa katsomaan 82-vuotiasta isoisääni, joka on sydänvalvontaosastolla. Vanha sydän on väsynyt, eikä enää jaksa pitkään. Lapseni ovat piirtäneet värikkäitä perhosia ja kukkia valkoiselle paperille. Kuvat laitettaisiin vaarin kuoltua hänen arkkuunsa taivasmatkalle. Ahdistus ja suru painavat rintaani. Miten jaksan kaiken edessä olevan? Miten jaksan surun keskellä hoitaa lapseni? Miten jaksan käydä töissä? Miten jaksan...?

 

Lokakuu 2012

 

Makaan sairaalasängyssä, TYKS:n ensiavussa. Entinen A-sairaalan kanttiini on muutettu ensiavun tiloiksi vuoden takaisen tulipalon jälkeen. Seuraavana vuonna ensiapu siirtyisi uusiin tiloihin T-sairaalaan. Takaseinällä olevasta ikkunasta näkyy suuri, vanha vaahtera, joka on pudottanut värikkäät lehtensä ja kurottelee paljaita oksiaan rakennuksen seinää kohti. Aamupäivällä neurologi soitti minulle magneettikuvavastauksestani. Diagnoosini on varmistunut, se on MS-tauti. Toisaalta olen helpottunut, sillä oireilleni on löytynyt selitys. En ollutkaan kuvitellut, en olekaan laiska paska. Ahdistus ja suru painavat rintaani. Miten jaksan kaiken edessä olevan varsinkaan, kun en tiedä mitä on tulossa? Miten kerron sairaudestani lapsilleni, läheisilleni entä ystävilleni? Miten he suhtautuvat minuun sen jälkeen? Jäänkö yksin, säälivätkö he minua entä ymmärtääkö heistä kukaan miltä minusta oikeasti tuntuu? Töissä en pysty enää käymään, toinen silmäni on vieläkin pimeänä näköhermotulehduksen jälkeen, käveleminen on hidasta ja kömpelöä. Samana päivänä aloitettava kortisoni-pulssi veisi minut vielä huonompaan kuntoon. Miten lapseni pärjäävät? Riittävätkö rahat laskuihin? Miten jaksan…?

 

Huhtikuu 2017

 

Avatessani TYKS:n A-sairaalan laboratorion näytteenoton potilashuoneen ovea numero 3, katson takaseinällä olevasta ikkunasta ulos. Suuren, vanhan vaahteran oksilla vihertävät pienet lehdenalut. Linnut sirkuttavat oksien suojissa. Olen aloittamassa ensimmäistä työpäivääni viiden vuoden tauon jälkeen. Kirjautuessani tietokoneelle, laite ilmoitta minun käyttäneen ohjelmaa viimeksi 20.09.2012 ja kysyy ”haluanko jatkaa?” Todellakin haluan! Pitkään luulin, etten koskaan enää saisi tehdä työtäni josta tykkään. Pitkään luulin, ettei minusta olisi enää mihinkään eikä minusta olisi yhteiskunnalle mitään hyötyä. Ennakkoajatuksistani poiketen, MS-tautiini löytyi sopiva lääke ja sairauteni eteneminen saatiin rauhoittumaan. Entisessä työpaikassani työhistoriani ja työtapani muistettiin ja sain mahdollisuuden kokeilla, miten pärjäisin työelämässä.

 

Lähipiirini on huolissaan jaksamisestani enemmän kuin minä. Vaikka päivät tulevat olemaan raskaita, saan niistä voimaa ja energiaa – tunnen itseni tarpeelliseksi! Sitäpaitsi kolme työpäiväni viikossa ovat vain neljän tunnin mittaisia ja ehdin ottaa tunnin päikkärit ennenkuin muu väki tulee kotiin. Ymmärrän potilaita paremmin, kuin ennen sairastumistani – meillä on ”juttu”, jota terveet eivät ymmärrä. Saatuani MS-tautidiagnoosini, olen tutustunut itseeni ja tiedän ja tunnen voimavarani. Tärkeintä kuitenkin on se, että olen oppinut olemaan itselleni armollinen. Minun ei tarvitse edes yrittää olla kaiken jaksava superihminen vaan välillä saan olla väsynyt...

 

Aamuisin mennessäni työpisteelleni, katson eräästä tietystä ikkunasta ulos ja kuiskaan eräälle tietylle suurelle, vanhalle vaahteralle ”tästä tulee hyvä päivä”!

 

Katja

 

Share on Facebook
Please reload