Tänään vastaanottohuoneeseeni istahtaa rempseä ja iloinen nainen. Keskustelemme jäätilanteesta ja pihojen liukkaudesta. Nainen toteaa humoristiseen sävyyn näyttävänsä omasta mielestään pingviiniltä vaappuessaan pitkin katuja. Sairastumisen myötä tasapainoa ei ole helppo säilyttää, ja ostoslistalle onkin ilmaantunut kenkiin laitettavia liukuesteitä.
Keskustelumme siirtyy parisuhteeseen liittyviin asioihin. Seuraa hiljaisuus: ”Mistä sen tietää, rakastaakohan se mua vielä?” Sairastumisen myötä hellittelyhetket ovat vähentyneet ja tilalle on tullut valtaisa etäisyys. Kuntoutuja jatkaa: ”Koen olevani Justiinaa muistuttava pirttihirmu.” Mieheni ei sitä vastoin puhu mitään ja häviää omien tekemistensä äärelle.” Kuuntelen usein yksin hiljaisuudessa Johanna Kurkelan kappaletta: Oothan tässä vielä huomenna.
Palaan kotiin päin sankan savun seasta
On vastaantulijoita, on kuoppa kadussa
On puinen asema, on tehdas suljettu
Pidän kädet puuskassa, piilossa tuulelta
Jos en tietäis että siellä oot, en jatkais
En katsettani maasta sais
Pimeän tultua mä puristan sun kättäs
Oothan tässä vielä huomenna
Sä sanot loppuun lauseet, jotka aloitan
Ja keräät talteen palaset kun hajoan
Niin oothan tässä vielä huomenna
Sä oothan tässä vielä huomenna
Miten tästä voi selvitä? Kiukku on usein eteenpäin vievä tarpeellinen voima ja sen avulla monet saavat arkisia asioita tehdyksi. Kiukun alle peittyy usein muita tunteita, kuten pelkoa, huolta tai surua, jota voi olla vaikea ilmaista. Haavoittuvuuden näyttäminen voi joskus olla vaikeaa. Joskus on sitä paitsi ihan ok olla Justiinaa muistuttava pirttihirmu. On kova vaatimus itseä kohtaan yrittää hymyillä ja olla pullalta tuoksuva kotihengetär, jos siltä ei kertakaikkiaan tunnu. Olen paljon miettinyt ja oikeastaan vähän ärsyyntynytkin siitä, miten paljon joka puolella korostetaan myönteisen ajattelun voimaa ja erilaisia onnellisuuteen tähtääviä valmennusohjelmia. Mitä jos välillä saisimme olla juuri sellaisia kuin olemme, kaikkine tunteinemme.
Hetkessä keskustelumme muuttuu hieman kepeämmäksi. Kuntoutuja saa loistavan idean alkaa kirjoittamaan Justiinan omaa päiväkirjaa: "Tai jos joskus julkaisisi, vaikka ihan oman blogin aiheesta." Nauramme yhdessä. Uskoisin tämän olevan menestys. Ei kukaan jaksa lueskella toinen toistaan täydellisempiä elämän julkisivuja, vaan nimenomaan kuvauksia siitä aidosta elämästä neljän seinän sisällä.
Parisuhteessa ihmiset toimivat hyvin eri tavalla. Toiset ilmaisevat tunteitaan avoimemmin ja kykenevät vaikeinakin hetkinä säilyttämään yhteyden toisiin ihmisiin. Riitely ei aina ole välttämättä rakentavaa, mutta on tärkeää ilmaista ärsytystä ja tuoda esille omia toiveita ja tarpeita. Joillekin ihmisille toisiin tukeutuminen on helpompaa. Toiset sitä vastoin kaipaavat enemmän yksinoloa.
Rakkauden kieli on jokaisella omanlaisensa. Monet ihmiset osoittavat välittämistään pienten arkisten asioiden ja tekojen avulla. Joskus tämä rakkauden kieli ei kuitenkaan tavoita toista. Monet kaipaavat konkreettisempaa yhteyden kokemusta toisen kanssa. Pienten eleiden ja ilmeiden avulla on mahdollista viestittää toiselle, että on edelleen tärkeä. Kosketus ohimennen ruoan laiton yhteydessä voi olla todella merkittävää. Läheisyyttä, juttelua ja arkista yhdessä oloa on kokonaisuudessaan tärkeä vaalia. Omaa rakkauden kieltään voi yrittää sanoittaa toiselle kertomalla, millaisista rakkauden osoituksista pitää. Joskus saatamme liikaa olettaa toisen tietävän tarpeemme.
On myös tavanomaista, että ajatukset saattavat ajoittain olla vahvasti sairaudessa, jolloin parisuhde voi jäädä joksikin aikaa taka-alalle. Ihmiset kokevat herkästi syyllisyyttä arjen ja suhteen muuttumisesta. Jokainen käsittelee tilannetta eri tavalla. Myös kumppanit saattavat tuntea huono omaatuntoa omista tarpeistaan ja toiveistaan saada läheisyyttä enemmän kuin sairastunut jaksaisi. Seksuaalisuus ja läheisyyden tarve on jokaisella hyvin yksilöllinen. Sairastuminen voi myös syventää suhdetta entisestään. Olennaista on se, miten tyytyväinen on kokonaisuudessaan omaan elämäänsä. Syvä yhteys kumppaniin on tärkeää.
Heidi
Heidi Joutsiniemi on psykologi, kognitiivis-integratiivinen lyhytterapeutti, ja ennen kaikkea kahden teini-ikäisen äiti. Heidi toimii ammatinharjoittajana sekä aikuisten että lapsiperheiden kuntoutuksessa. Kirjoituksissaan hän kuljettelee lukijoita mukana kuntoutuspsykologin arjessa. Heidi tavoittelee kirjoituksissaan arjessa läsnäolon voimaa, yhdessä iloitsemista, ihmettelyä ja toivon kipinää.