Kyllä elämä on joskus ihmeellistä: Istuin eräänä pimeänä talviaamuna kahvikuppini ja tietokoneeni ääressä, avasin tuttuun tapaan sähköpostini ja perehdyin niiden antiin. Luin ja vastasin, arkistoin ja värikoodasin. Viimeisen viestin kohdalla takertui jokin kurkkuuni, luettuani viestin itkin. Peitin kasvot käsiini ja itkin. Tunne valtasi minut ja siinä hetkessä olisin voinut kiljua. Kiljua onnesta. Ilosta. Kiitollisuudesta.
Sitä tunnetta sanoiksi pukiessani päädyin kuvaamaan tunnetta läikähdykseksi. Se oli läikähdys ja se tuntui päälaelta varpaisiin, se vei aamun ensitunteina kokonaisen naisen mukanaan. Läikähdys syntyy onnistumisesta, siitä suuresta voimasta, jonka on käyttänyt uskoessaan onnistuvansa, vievänsä tärkeää asiaa eteenpäin, valvoessaan öisin vain siksi, että murehtii visuaalisen ilmeen toteutumista. Se syntyy toivosta ja tekemisen riemusta, flow'sta ja sellaisista työtunnit reilusti ylittävistä tunneista, joita voidaan kutsua myös harrastuksesi. Se syntyy myös päättäväisyydestä, omistautuneisuudesta ja sitoutumisesta. Läikähdys, se syntyi tuona ihmeellisenä, mutta niin tavallisena, aamuna ihan tavallisen joka-aamuisen kahvikupin äärellä.
Se läikähti nähdessäni MS-ASEMAN työvaiheen ensimmäisen version. Olin onnistunut, sivuston graafikko oli onnistunut, ja olimme saaneet kasaan jotain sellaista, joka vuosi sitten oli vain kupla, ajatus ja haave jostain suuresta, uudesta ja ihmeellisestä. Mutta niin kovin tarvitusta. Jostain, joka piirtyi vasta projektisuunnitelmaan. Olin leikitellyt ajatuksella verkkosivustosta, olin hassutellut – tai paremminkin hullutellut – ajatuksilla, joissa tutkimuksiin perustuvan MS-tautia sairastavan ja hänen läheisensä hyvinvoinnin tueksi luodun verkko-ohjelman käyttäjät toimisivat uuden sivuston parissa, lukisivat aseman blogia villasukat jalassaan ja iso teemuki kädessään ja nyökkäilisivät hymyssä suin tyytyväisinä. Visioksikin tätä hassuttelua voisi kutsua. Olin heittäytynyt maailmaan, jossa piti kieli keskellä suuta tuottaa suunnitelmia, kuvioita, miettiä rahoitusta ja saada ympäristö ymmärtämään, miten suuresta, nykyaikaisesta ja hienosta asiasta on kyse. Olin heittäytynyt myös sairastavan maailmaan: Mitä minä toivoisin verkosta saatavalta tuelta, mitä tarvitsisin helpottaakseni omaa arkeani, miten kohtaisin läheiseni sairastumisen ja ennen kaikkea, minkälaiseen verkkoympäristöön haluaisin sukeltaa? Mutta mikä tärkeintä, olin päättänyt onnistua.
Jos olisin tiennyt, miltä läikähdys tuntuu, olisin päättänyt ja pysynyt päätöksessäni, ollut sisukas intuitioni äärellä jo paljon aiemmin. Läikähdys nimittäin yltää melkein siihen hienoon onnentunteeseen, kun saa ensi kerran oman vastasyntyneen lapsensa syliin: niin hauras, täydellinen ja kokonainen paketti. Siinä se haroo pienillä käsillään ilmaa, katsoo suurilla sinisillä silmillään luottavaisesti sinua, tarkastelee. Siinä hetkessä kun tietäisi kuinka siivet vielä kantavat, ei osaisi murehtia tulevasta. Tai siihen valtavaan ilon tunteeseen, kun työstä kotiin palattuasi eteisessä vastaan käveleekin pienen menninkäisen näköinen kaunis teinityttö, joka sanoo käsipäivää ja hymyilee. Tulee murrosikäisen huoneesta, on vain kaveri, kuulemma. Katsoo tarkkailevasti suoraan silmiin ja kertoo olevansa ihan juuri lähdössä. Siinä eteisessä kohti aikuisuutta, pieni kaunis tyttö, murkkupojan kaveri. Siitä tässäkin on kyse – läikähdys, tunne, joka kantaa, haroo ilmaa kevyesti mennessään, katsoo suoraan silmiin ja antaa mahdollisuuden kokea jotain suurta, erilaista. Olet luonut ja kohdannut jotain uutta ja nyt se on lähdössä elämään.
Toivon sydämestäni läikähdyksen tarttuvan myös Sinuun, lukijamme. Toivon, että viihdyt kanssamme, saat tietoa, tukea, toivoa ja toiminnallisuutta arkeesi. Leikittele. Hassuttele. Heittäydy. Päätä onnistua. Näytä ennen kaikkea itsellesi, että sinussa on voimaa! Toivon myös idyllisiä iltateehetkiä ja lämpöisiä askeleita villasukat jalassa, toivon, että elät pienissä hetkissä, tunnelmissa, unelmissa, arjessa. Silloin elämä tarjoaa parastaan - läikähdyksiä.
Sydän mukana,
Minna
Minna Salakari on Suomen MS-hoitajat ry:n projekti- ja koulutusvastaava ja yhdistyksen varapuheenjohtaja. Hän on myös utelias ja ihmettelevä, uudesta innostuva, pikkutarkka seikkailija, jolla on sydän vahvasti mukana ja silmät auki elämälle. Minna on blogin pirteä, vakituinen piipahtaja, joka kirjoittaa tunnelmista, havainnoista, ilosta, onnesta ja arkisista oivalluksista.