Valvontalaite huutaa: extreme bradycardia ja jostain muualta kantautuu toisen potilaan huutoa. Sänkyni viereen hipsii hoitaja, joka sanoo hiljaa: ”Ootko sä saanut yhtään nukuttua? Aika alhaalla tuo syke käy.”
Arkinen, aamuöinen ja tavallinen vuorovaikutustilanne neurologian osastolla. Silti niin kovin merkityksellinen. Huolenpitoa. Läsnäoloa.
Terveystieteiden tohtori Liisa Karhen väitöstutkimuksen mukaan lähes joka viides potilas kokee jäävänsä hoitosuhteessaan yksin sairaanhoidossa. He kokevat ulkopuolisuutta ja tuntevat, etteivät tule kohdatuiksi ihmisinä. Tutkimuksen mukaan hoitoyksinäisyyden kokemukseen myötävaikuttavat muun muassa hoitavien ihmisten asenne, hoitokulttuuri ja kiireinen ilmapiiri. Potilaat kuvaavat hoitoyksinäisyyskokemuksiaan järkyttäviksi eivätkä toivoneet muiden kokevan vastaavaa.
Olen pohtinut paljon sitä, kuinka hyvin vuorovaikutuksen merkitys ylipäätään tiedostetaan terveydenhuollossa? Entä luodaanko terveydenhuollon rakenteissa mahdollisuudet hyvään vuorovaikutukseen? Karhen tutkimustulos kertoo surullisesta todellisuudesta. Terveydenhuollossa ei läheskään riittävällä tavalla osata, pystytä tai haluta huomioida hyvän vuorovaikutuksen merkitystä potilaan kokonaisvoinnin kannalta.
Uskon, että epäonnistuneella vuorovaikutuksella on ratkaiseva merkitys silloin, kun potilas kokee, että häntä on hoidettu väärin, vaikkei varsinaisia hoitovirheitä olisi tehty. Epäonnistunut vuorovaikutus määrittää myös sitä, millaisilla odotuksilla potilas saapuu seuraavaan kohtaamiseen terveydenhuollossa. Kun sain mielestäni epäasiallista kohtelua terveyskeskuslääkäriltä, seuraavaa käyntikertaa leimasi pelko ja ahdistus. Käynti toisella lääkärillä sujui hyvin, mutta epäonnisesta käynnistä jäi jäljelle epävarmuus. Kun olen purkanut ajatuksissani, mistä huono kokemukseni syntyi, olen tullut siihen tulokseen, että syynä oli kokonaisuudessaan epäonnistunut vuorovaikutus. Koin, että lääkäri ei luottanut eikä kuunnellut. Yhdellä ainoalla negatiivisella kohtaamistilanteella hän onnistui luomaan pelkoa tuleviin lääkärikäynteihin.
Ymmärtävä ja hyväksyvä vuorovaikutus hoitosuhteessa rakentuu monista tekijöistä, sillä vuorovaikutus ei ole pelkkää puhetta. Vuorovaikutukseen kuuluu myös muun muassa taito lukea tunnetiloja ja sanattomia viestejä. Potilas vaistoaa, ollaanko hänestä aidosti kiinnostuneita.Viisas terveydenhuollon ammattilainen kuulee, mitä potilas sanoo ja mitä potilas jättää sanomatta. Viisas terveydenhuollon ammattilainen on aidosti kiinnostunut potilaastaan ja muistaa, että jokainen yksilö on aina arvokas. Hän on kärsivällinen – kiukkuinen potilas saattaa vain purkaa ulos sairastumisen tuomaa ahdistustaan. Ehkä hän vain etsii tietä ulos sairaudestaan.
Viisas terveydenhuollon ammattilainen osaa lukea potilaasta fyysisten oireiden lisäksi henkistä hyvinvointia. Hän myötäelää terveellä ammattilaisen otteella potilaan suruissa ja iloissa. Hän ei pelkää ottaa arkoja asioita puheeksi. Koska hyvän vuorovaikutuksen syntymisessä korostuvat yksilölliset ominaisuudet ja tarpeet, on osattava kiipeillä taajuudelta toiselle. On pyrittävä löytämään sopivin tapa puhua ja kohdata.
Kun hakeuduin sairauteni vuoksi terveyskeskuspäivystykseen, vastassa oli nuori mieslääkäri. Hänestä heijastui aito kiinnostus ja ystävällisyys minua kohtaan. Sen näki katseesta. Sen kuuli sanoista. Se ilmeni lääkärin tavasta olla tilanteessa. Lääkäri totesi, että olen sairauteni asiantuntija eikä hän tarkalleen tiedä, mikä olisi oikea hoitoratkaisu. Sovimme asiasta yhdessä: lääkettä ja lepoa. Mikäli oireet pahenevat, uudelleen lääkäriin.
Tämä positiivinen vuorovaikutustilanne elää mielessäni yhtenä niistä hoitokokemuksista, jotka koen vahvasti onnistuneiksi. En vaadi hoitohenkilökunnalta yksiselitteistä tietämystä tai aina oikeassa olemista, mutta aitoa kiinnostusta ja läsnäoloa tarvitsen.
Marke
Kirjoittaja on toimittaja, jolla todettiin MS-tauti tammikuussa 2016. Kokemusperäistä tietoa neurologiasta on karttunut myös vuonna 2007 sairastetusta Guillan-Barrén oireyhtymästä.