Jokin aika sitten törmäsin juttuun, jossa pohdittiin millaista on luksuselämä ja mitä ihmiset pitävät arjen luksuksena. Artikkeli herätti ajatuksia, enkä voinut olla kyselemättä lähipiiriltäni ja muutamalta ystävältäni, mikä heidän arjessaan on "sitä luksusta".
Keski-ikäiset (sori kamut, mutta se on kuitenkin totta) työssäkäyvät pitivät arjen luksuksena saada omaa aikaa irroittautuakseen rutiineista. Luonnossa liikkuminen yksin tai koiran kanssa, puiden halailu, sienten keräily tai vaikkapa ukkosmyrskyn nousun ja laantumisen seuraaminen, olivat useimpien mielestä sitä parasta. Luksusta oli myös huomata pystyvänsä tekemään käsillään jotain uutta, nähdä kättensä jäljen. Onnistuneen päivän jälkeen istahtaa lempi nojatuoliinsa ja nostaa jalat pöydälle, ainakin kuvainnollisesti. Hyvän kirjan lukeminen vilttiin kääriytyneenä lasillinen viiniä tai kuppi hyvää teetä kaverina, täyttivät myös luksuksen kriteerit. Irtiottona arjesta toimivat myös hyvässä seurassa elokuvissa käynti, pitkä kävelylenkki, ”toisen” tekemän ruuan ääressä herkuttelu porukalla ja pitkät, rönsyilevät keskustelut.
Ennen diagnoosin saamista, pyörittäessäni lapsiperheen arkea työssäkäyvänä yh-äitinä, huomasin miten vaikeaa oli saada edes hitunen arkeen luksusta. En kuitenkaan luovuttanut, vaan yritin olla luova: pidimme leffailtaa lasten kanssa sohvalla köllien, lähdimme porukalla metsäretkille eväät mukanamme, joskus pidimme lautapeliturnajaisia tai vain paistoimme lättyjä. Harvinaista herkkua, mutta juuri siksi sitä luksusta. Rutiineista, suorittamisesta ja kiireestä irroitautuminen ja niiden korvaaminen lämmöllä, läheisyydellä ja toisen läsnäololla olivat lapsillekin tärkeitä juttuja.
Entä pitkäaikaissairaan luksuselämä? Jos työssäkäyvä arjenpyörittäjä haluaa irtioton rutiineista, miksei sitä haluaisi myös 24/7-pitkäaikaissairas? Vaikka saisi eurojackpotin päävoiton jakamattomana, ei se tauti parane. Olisihan se hienoa ajella Uudenkaupungin tehtaalla tehdyllä luksus mersulla hoitoihin tai siis istua kyydissä: näkökyvyn takia vietiin ajokortti, jonka neuropsykologisten testien perustella nippanappa olisi vielä saanut pitää. Pyörätuolissa istuva muistelee miten mukavaa oli joskus käydä juoksulenkillä tai tuntea ruohon kutittelu jalkapohjissa. Muiden tekeimiä ruokia syövä avustettava kaipaa ihan itsetekemäänsä makaronilaatikkoa, kun muut eivät tiedä hänen salaista, näppituntumaan perustuvaa reseptiään. Tosin ei ole syötettävän näpeissäkään enää tunnetta.
Aikaa olisi lukea kirjoja, muttei keskittymiskyky riitä. Aikaa olisi tavata ystäviä ja matkustella, muttei voimat riitä. Aikaa olisi nukkua aina, kun väsyttää – mutta olisi kiva tehdä muutakin, kuin nukkua. Asiat, jotka ennen olivat arjen luksusta ovatkin sairaalle haaveita ja unelmia. Tässäkään kohtaa ei saisi luovuttaa, vaan pitäisi olla luova! Pitkäaikaissairaalle arjen luksusta olisi voida edes hetkeksi unohtaa sairautensa tai nauttia olostaan siitä huolimatta. Voisiko näitä erilaisia arjen irtiottoja yhdistää? Mitäpä, jos ”terve” irtautuisi omista rutiineistaan ja mahdollistaisi ”sairaalle” arjen irtioton – riskinä olisi win-win-tilanne josta molemmille olisi iloa. Toisen ihmisen pyyteetön auttaminen on usein hyvinkin voimaannuttavaa, sillä ilo ja hyväolo yleensä tarttuvat. Pitää kuitenkin muistaa, että väsyneenä ja stressaantuneena auttaa parhaiten kanssaihmisiään hoitamalla itsensä kuntoon.
Teinityttö toivoo omaa rauhaa saadakseen surffata netissä tai voidakseen kuunnella lempimusiikkiaan kahvat kaakossa. Yliopistossa opiskelunsa aloittaneen, omillaan asuvan arjen luksusta olisi kunnon sapuska. Viikonloppuna meillä syödään hyvin, jonka jälkeen lähden niin kauas metsään, ettei musiikki enää kuulu!
Ps. Muista unelmoida, unelmat kannattelevat arjessa. Hetki unelmille -kirjan (jossa minäkin kerron omista unelmistani ja elämästäni MS-taudin kanssa) Facebook-sivut on julkaistu, käy kurkkaamassa!
Katja