Nyt on taas se aika vuodesta, kun intensiivinen kuntoutusjaksoni alkaa, sillä kaupunkiasumiseni kerrostalossa vaihtuu mökkeilykesäksi. Vanha mökkimme menee Kelan kuntoutuspaikkakisassa kirkkaasti muiden tarjokkaiden ohi jo pelkästään kustannustehokkuudellaan. Kolmen kuukauden ms-omatoimikuntoutukseni nimittäin sisältää toiminta- ja psykoterapiaa, mindfullnessiä, kuntoilua ja kestävyysharjoitteita ihan niin paljon kuin itse haluan ja jaksan (ja enemmänkin) ilman verovarojen tuhlausta. Tosin myös kaikki majoitukseen ja huoltoon liittyvät asiat pitää itse hoitaa.
Kasvimaan hoito sadon saamiseksi käy kuntoilusta, mutta tuo myös mielihyvää ja itselleni tarpeellisuuden tunteen. Puuhatessa sairauden aiheuttamat murheet ja säryt unohtuvat, mutta tilalle tulevat puuhailun aiheuttamat ”hyvät” kolotukset - ”Hei minä tunnen sittenkin”. Vaikka liikkuminen olisi tahmeaa, ruohonleikkurin työntäminen onnistuu – itseasiassa vanha ja painava Klippomme on turvallinen ja tehokas vaihtoehto rollaattorilleni.
Suurin intohimoni on kuitenkin puiden pilkkominen. Klapikonetta käyttäessä tasapaino paranee ja samalla kaikki lihasryhmät saavat liikuntaa ja venyttelyä. Kirveellä puita pilkkoessa tulee purettua talvella kertyneet aggressiot ja negatiiviset ajatukset viattomiin pölleihin. Aamukahvi auringonpaisteessa, linnunlaulua kuunnellen ja ötököitä seuraillen ovat ihan parasta mindfullnessiä! Mökillä ei ole televisiota joten illalla tulee mentyä nukkumaan silloin, kun alkaa väsyttää ja uni on syvää ja hyvää päivä puuhailun asioista.
Mökillämme, niin kuin varmasti useimmilla muillakin suomalaisilla mökeillä, pukukoodi on tärkeä! A la Mökki -tyyli ei ole ala-arvoinen, vaikka mitään uutta tai alle 20 vuotta vanhaa vaatetta ei juurikaan käytetä. Mökkivaatetus jo käsitteenä on legendaarinen. Kertomukset punaisesta, keinokuitu-puuvillapiposta, joka pysyy pöydälläkin muodossaan vuosien lian ja hien ansiosta, ovat jokaiselle tuttuja.
Tiukka kisaaja legendaarisimman mökkivermeen tittelistä on isäni keltainen mökkitakki. Isäni aloitti mökkeilyn 1970-luvun alussa keltainen tikkitakki päällään. Takki oli perusmallia: vetoketjukiinnitys, huputon, kaksi neliönmuotoista päällistaskua etupuolella, ei resoreita hihansuissa, kunnon 70-luvun tikkitakki-kangasta. Voisin kuvitella kankaan olleen joskus hieman kiiltävä, muttei siitä ole enää todisteita. Takin lämpö-ominaisuuksiakin voi vain arvailla, eniten varmaan lämmittivät auringonkeltainen väri ja vuosien varrella kerääntyneet muistomerkit (piki-, maali- yms. tahrat). Nykyään tuskin edes rahalla saa samanveroista takkia: satoi tai paistoi, oli pakkanen tai helle – takkia voi aina käyttää. Lähes kolmenkymmenen vuoden käytön jälkeen, takki siirrettiin asiaankuuluvin menoin mökkimme yläkerran ”kotimuseoon”. Tämän jälkeen isäni otti käyttöön tikkitakilleen arvoisensa seuraajan: Eurajoen kansallispuvun. Tällä puvulla ei ole mitään tekemistä kansallispukuneuvoston tai Eurajoen perinneyhdistyksen kanssa. Ei! Kyseessä on Eurajoella sijaitsevan ydinvoimalahenkilökunnan firmalta saama henkilökohtainen joululahja. Silloin, ei vielä monikansallisen vaateyrityksen jäsen, paikallinen ompelimo oli varmasti iloinen saadessaan kuudensadan tuulipuvun tilauksen. Pukua näkyi siihen aikaan varsin usein Eurajoen ja Rauman katukuvassa.
Kisan haastaja tulee Kokemäen suunnalta. Tyttäreni isä – hammaslääkäri – kulkee mökillä kurssihaalareissa, joissa valkoista on enää sisäsaumojen ompelulanka. Laikukkaiden ja repaleisten haalareiden piiloviesti on silmiinpistävä. Kukapa ei pelkäisi hammaslääkäriä? Pelko on myös osa epäluottamusta, okei? Mutta miten suhtautuisit hammaslääkäriin, joka kulkee haalareissa, joiden alkuperäisvärin voi vain kuvitella olleen valkoinen, mutta joiden repsottavassa takataskussa lukee ”Denvit – säälimätön tummentumille”. Menisitkö sen hammaslääkärin vastaanotolle? Ei, en mene enää minäkään.
Voimaannuttavaa kesää kaikille!
Katja