Ehkä huomenna on ihan tavallinen päivä

Hurjan nopeasti on taas vuosi vierähtänyt. Itselläni on aina ollut tapana tässä vuodenvaihteen kynnyksellä pohtia, miten se menikään, tuo kulunut vuosi. Tuliko tehtyä järkeviä asioita ja päätöksiä? Keskityinkö olennaiseen vai vaeltelinko vuoteni jossain ei-niin-tärkeässä?

Kulunut vuosi on ollut MS-tautini keskellä hyvin haastava. Musiikkiterapiaa opiskelleena otin avukseni lauluja, joiden avulla kerron, mitä ajattelen.

Älä koskaan ikinä

Koko kulunutta vuotta on leimannut viimeisestä MS-taudin pahenemisvaiheesta toipuminen. Lähimmät ihmiseni ovat joutuneet kanssani aika ajoin kovin tiukoille. Pahenemisvaihe ilmeni konkreettisesti elokuussa 2024. Sen jälkeen otin käyttööni rollaattorin ja jäin töistä pitkälle sairaslomalle.

Rollaattorin olen voinut kärrätä ulkovarastoon pölyttymään, ja työelämässäkin olen ollut täysillä mukana, mutta mieli tulee valtavan hitaasti kehoa jäljessä. Muutosta itsessä on ollut valtavan vaikea hyväksyä. Kunpa voisikin pysyä juuri sellaisena kuin on! Kunpa ei tarvitsisi muuttua!

Pidä huolta

Olen aina ollut huolehtija. On ollut vaikea keskittyä itseen, mutta sen sijaan on ollut helppo keskittyä pitämään huolta muista. Tämä on ehkä helmasyntini – sellainen, joka roikkuu mukana, vaikka yritän elää toisin.

Viime aikoina olen yrittänyt vielä entistäkin enemmän opetella sitä, että jos en pidä huolta itsestäni, en voi pitää huolta kenestäkään muustakaan. Edelleen tämä on vaikein läksyni.

Kaikki, paitsi purjehdus, on turhaa

Mikä sinulle on elämässäsi se kaikkein tärkein tapa tuulettua ja rentoutua? Ajattele, että kaikki, paitsi se juttu, on turhaa. Anna harrastuksellesi riittävästi ajatusta ja aikaa. Juu, juu! Mutta juuri tämä on yksi kipeimmistä asioista elämässäni tällä hetkellä.

Musiikki on minulle valtavan tärkeä voimavara, ja olen ihan pikkutytöstä saakka harrastanut sitä monella tavalla: ollut erilaisissa kuorokokoonpanoissa ja soitinryhmissä sekä esiintynyt kaikissa mahdollisissa tapahtumissa ja juhlissa, minne vain olen osannut itseni ängetä mukaan.

Viimeisin pahenemisvaiheeni vei tasapainoni ja vasemmasta kädestäni puristusvoiman. Tasapaino on erittäin tärkeä osa kuorossa laulamista, eikä selloa voi soittaa ilman käsien puristusvoimaa. Mikä paradoksi!

Laulamisessa hengittäminen on erittäin tärkeä osa tekniikkaa. Kun tasapaino on huono, rivissä on vaikea seistä, ja kun hengittäminen on voimakasta, tasapainohaasteet voimistuvat. Kävin menneenä syksynä muutamissa kuorotreeneissä ja jäin pois. En kestänyt ajatusta siitä, etten pystynyt.

Selloani olen soittanut viimeksi reilu vuosi sitten. Meinasin jo myydä sen pois seinältäni roikkumasta, mutta tuossa se vielä on. Ohi kulkiessani olen sivellyt sitä ja viime aikoina alkanut näppäillä sen kieliä. Ehkä, ehkä…

Nyt etsin uutta harrastusta. Vanhoista luopuminen repii henkisesti todella syvältä. Koko ihmisyyteni tuntuu olevan riekaleina, ja tiedän keräileväni tämän vuoksi itseäni vielä pitkään.

Oi, kunpa huomenna ois ihan tavallinen päivä

Viimeisimpänä toiveeni on, että kunpa elämä olisi ihan tavallista. Tai kunpa oppisin tyytymään tähän nykyiseen tavalliseeni. Se onkin pian alkavalle vuodelle tärkein tavoitteeni. Olen priorisoinut monenlaista pois ja aloitan ikään kuin puhtaammalta pöydältä, vaatimatta itseltäni tehokkuutta. Siksi nyt jätän tämän bloginkin.

Kiitän sinua, joka olet lukenut tekstejäni. Toivotan sinulle hyvää pian alkavaa uutta vuotta. En toivo parempaa enkä tehokkaampaa – hyvää vain.

Päivi Kemell sairastaa MS-tautia. Hän on diakoniatyöntekijä, työnohjaaja, sielunhoitaja, podcast-tuottaja ja bloggaaja sekä henkisen hyvinvoinnin asiantuntija. Päivi kokee tärkeimmäksi tehtäväkseen peräänkuuluttaa ihmisten omia voimavaroja, ja hän etsii elämän epäkohtiin ratkaisuja kokonaisvaltaisesta itsensä kuulemisesta. Rohkean avoimilla teksteillään ja esimerkillään Päivi pyrkii koskettamaan lukijaa niin, että esimerkiksi sairauteen liittyvät tabut karisisivat ja uskaltaisimme kaikki enemmän.