Kolmivuotinen psykoterapiani lähenee loppuaan. Yritän kovasti valmistautua siihen, että tapaamiset tutun, turvallisen ja luotettavan, arkeni ulkopuolella elävän terapeutin kanssa loppuvat. Hänen kanssaan olen voinut opetella jakamaan ne kaikkein vaikeimmatkin asiat, kolistellut jokaisesta kaapissa piileskelleestä luurangosta pölyt päältä ja siirtänyt ne yksitellen framille, keskustelun keskiöön.
Kolmen vuoden ajan, kerran viikossa toistuvien intensiivisten terapiaistuntojen aikana – tai ehkäpä erityisesti niiden välissä – vaativuuden ja itsekritiikin keskelle on alkanut löytyä armollisuutta, häpeän ja syyllisyyden alle painautuneeseen mieleen nousta heiveröistä vahvuutta ja omanarvontuntoa.
Nostan omista terapioistani esiin yhden teeman, jota on paljon, erityisesti tämän alkaneen syksyn aikana työstetty.
Kun elämässä haluaisi edetä, kun asioiden luulee jo toimivan, kun kaikki on niin sanotusti jo saatu pakettiin niin joku työntää kapulan rattaisiin ja vauhti pysähtyy kuin seinään. Joskus kapula on onneksi niin heikko, että se katkeaa, mutta ehtii kuitenkin hidastaa hyvään alkuun päässyttä vauhtia.
Mikä himputin merkitys noilla kapuloilla on?
Arkeni itsessään kahden lapsen yksinhuoltajana on joskus yhtä selviämistä. Kun siihen päälle heittää sairauden, jonka oirekuva on moninainen ja aaltoileva, on selväjärkisenä pysyäkseen ollut pakko löytää ja opetella uudenlaisia arjen keskellä selviämisen keinoja.
MS-tautia sairastavana olen oppinut, että yksi tärkeimpiä asioita on muistaa elämän epävarmuus ja sen epävarmuuden silti joka kerta yllättäessä on osattava olla itselle armollinen. Ennen, terveinä vuosina yllättävät arjen sekaisin saavat tekijät tuntuivat katastrofilta. Nykyisin huomaan, että hetken hengiteltyäni arkisen päivän rytmin kovastikin mullistanut tekijä on pian jo uusi normaali.
Elämä on kokonaisuus ja sen erilaiset tapahtumat monen asian summa.
Siksi ajattelen, että jokaisella kapulalla siellä rattaassa on joku merkitys. Sen löytää kyllä, kun vain jaksaa pysähtyä miettimään. Mistä kapula tuli? Kuka sen heitti? Mitä tein, että näin kävi? Mitä en tehnyt, kun näin pääsi käymään? Miksi?
Kun merkityksiä löytää, elämän epävarmuus vähenee ja voi oppia ennakoimisen taitoa. Jos omaa elämää katselee yhtenä kokonaisuutena maailmanhistorian tuhatvuotisessa jatkumossa, miljardien muiden ihmisyksilöiden elämänkokonaisuuksien rinnalla, yksittäisillä kapuloilla ei ole sitten kuitenkaan niin suurta merkitystä.
Rattaiden vauhti ei pysähdy koskaan. Maailmankaikkeus on ja pysyy, aika kulkee ja elämä
jatkuu. Tätä ajatellessani huomaan löytäväni itsestäni rauhaa, jota ennen ei ole ollut. Buddhalaismunkki Haemin Sunimin sanoin: ”Lakkaa taistelemasta! Annan vaikeuksien olla ja katso, mitä tapahtuu.”
Haluan uudelleen ja uudelleen korostaa sitä, miten iso apu MS-tautia sairastavalle voi olla psykoterapiasta.
Sairastuminen loppuelämän mukana kulkevaan sairauteen muuttaa minuuden ja, ainakin omalla kohdallani rikkoi monella tapaa jopa maailmankuvaani ja käsitystäni elämästä, elämänkulusta. Sairastuminen on psyykkeelle mieletön kriisi, jossa kaikenlainen ulkopuolinen keskusteluapu on tarpeen. Se on kriisi myös sairastuneen läheisille ja sairastunut usein joutuu heidänkin kriisiään kantamaan.
Psykoterapiassa on mahdollisuus käsitellä kaikkea tätä.
Päivi