Kävelytiellä aurinko laskee horisontin taakse, ja iltaisen lämpötilan viilentämä tuuli kietoutuu ympärilleni. Sairaalassa avaan osaston oven. Tänään minua odottaisi aivan erityinen tapaaminen, jonka tiedän herättävän vahvoja tunteita ja muistuttavan, miksi olen valinnut sairaanhoitajan ammatin.
Olen työskennellyt keikkasairaanhoitajana vuosia, ja jokainen päivä on ollut opettavainen ja antoisa. Mutta kohdatessani MS-tautia sairastavia potilaita, tunnen sydämeni lyövän eri tavalla. Heidän voimansa ja taistelutahtonsa ovat inspiroivia ja yhtä aikaa heidän haavoittuvuutensa koskettaa minua syvältä.
Sinä päivänä tapasin nuoren, joka oli iästään huolimatta ollut MS-taudin riepoteltavana jo vuosia. Kun astuin potilashuoneeseen, näin, miten hän katsoi minua lopun uupuneena, mutta rohkein silmin. Hänen ulkokuorensa kätki alleen valtavan määrän sisäistä voimaa. Hän oli oireidensa epätasapainosta huolimatta päättänyt olla antamatta piiruakaan periksi MS-taudille.
Hänellä oli ollut jälleen yksi niistä päivistä, jolloin hän tunsi voimiensa loppuvan. Silti hän hymyili. Koetin lukea hänen kehonkielestään ja silmistään tunteita. Ne olivat kovin ristiriitaiset. Hiipuva toivo, pettymys ja voimattomuus heijastuivat hänen katseestaan.
Hän halusi jakaa kokemuksensa, mutta sanojen löytäminen tuntui selvästi vaikealta. Pyysin lupaa laskea ison kämmeneni hänen olkapäälleen. Myöntävän vastauksen jälkeen sanoin: "sinun ei tarvitse puhua, jos et halua. Olen täällä sinua varten, ja minä kuuntelen hiljaisuuttakin.
Hiljaisuus täytti huoneen, ja vaikka sanoja ei ollut, ymmärsin hänen arvostavan läsnäoloani. Tiedän, että hoitajana minun tehtäväni on hoitaa ja huolehtia, mutta ennen kaikkea kuunnella potilastani empaattisesti.
Pyyhin nuoren silmäkulmaan karkaavan kyyneleen ja sanoin: "olet vahva, mutta nämäkin päivät kuuluvat toipumiseen. Olet taistellut vaikeuksia vastaan ennenkin, ja sinä selviydyt tästäkin. Keskity tähän hetkeen ja hengityksesi rytmiin.”
Tuntui kuin potilaani olisi katsonut suurilla silmillään sieluuni saakka heijastaen luottamusta välillämme. Katse kertoi tarinan, joka täytti tuskallaan koko huoneen. Silti huomasin, että vaikka MS-tauti oli tuonut hänelle haasteita, hän ei antanut sen määrittää elämäänsä. Hän oli oppinut arvostamaan jokaista päivää ja elämän pieniä iloja. Tämä ei vain ollut yksi onnenpäivistä.
Siinä työvuorossa emme puhuneet montakaan sanaa. Se oli hänen toiveensa. Silti uskon, että inhimillinen ja ihmistä kunnioittava kohtaaminen oli hänelle voimauttava. Aina sairaanhoitajakaan ei löydä sanoja, millä lohduttaa tai auttaa.
Kun lähdin hänen huoneestaan, tiesin, että tämä tapaaminen jäisi mieleeni ikuisesti. Sanojen loputtua tunteet jäivät, ja juuri ne yhdistävät meidät ihmisenä toiseen. Ja juuri se on hoitotyön ydintä – olla rinnalla, vaikka sanat joskus loppuvat tai menettävät merkityksensä.
Tämä kohtaaminen muistuttaa minua aina siitä, miksi rakastan hoitotyötä. Jokainen potilas, jonka kohtaan, jättää jälkeni minuun. Ammennan kohtaamisista viisautta ja kokemusta, jota ei voi oppia kirjoista tai verkkokursseilta. Ihailen MS-potilaitani myös etäältä ja vähän salaa. He eivät aina arvaa miten paljon he inspiroivat minua jatkamaan työtäni ja arvostamaan arjessani piileviä pieniä onnen hetkiä.
Jan Holmberg on sairaanhoitaja (YAMK), tietokirjailija, kouluttaja ja bloggaaja. Hän on terveydenhuollon monitoimimies, jonka ideat syntyvät pienistä asioista ja päätyvät usein elämää syleileviksi blogipostauksiksi. Jan on blogin vakituinen kirjoittaja, joka pyrkii hurmaamaan lukijat kirjailijan tinkimättömyydellä, psykiatrisen sairaanhoitajan avarakatseisuudella ja kouluttajan innolla.
Comments