Olen saanut maailmankaikkeudelta lahjaksi kaksi mielettömän upeaa miehenalkua. Vanhempi kuluttaa viimeistä kevättä peruskoulun penkkejä ja elää yhteishaun aikaa, nuorempi ekaluokkalainen pelaa illat pitkät naapurin lasten kanssa pihalla jalkapalloa ja haaveilee aikuisena urasta DJ:nä, ihan niin kuin Pekka Haavisto.
On liikuttavaa ja hämmentävääkin seurata omien lasten kasvua ja kehitystä. Muistan usein vanhemman pikkulapsiaikoina ajatelleeni, että mikä on, kun homma ei toimi. Asiat ei menneet, kuten minä olin suunnitellut ja halunnut, vaan aina tuli joku odottamaton mutka matkaan. Kunnes pikkuhiljaa olen oppinut ymmärtämään ja luovuttanut hallinnantarpeesta.
En mitenkään voi hallita yksin kaikkea, koska tässä perheessä on monta yksilöä ja jokaisella on omat tarpeet, mielipiteet, tunteet, reaktiot ja tavat.
Samaan hengenvetoon mieleen nousevat haikeus ja Kahlil Gibranin ajatus: ”Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia. He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta, ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.”
Viime viikkoina on kipuiltu poikien kanssa koulun liikuntatuntien kanssa. Vaikka molemmat lapseni ovat urheilullisia ja tykkäävät liikkua, kumpikaan ei ole ikäistensä tahtisesti oppinut hiihtämään ja luistelemaan. Tämän päivän liikuntatunnit laittoivatkin nuoremman mielen matalaksi: ”Äiti, mua hävettää niin mennä luistelemaan, ku ne kaikki on niin hyviä!”
Voi lapsi rakas. Aihe riipaisi sydäntäni.
Avuttomuudessani ja voimattomuudessanikin tunsin syyllisyyttä. Pohdin, ovatko syyni olleet tekosyitä vai todellisia ja heti perään, mitä olisin voinut tehdä toisin, jotta lapseni olisivat oppineet talvilajit siinä missä muutkin.
Sairastan MS-tautia, ja minun kohdallani oireet liittyvät sekä fyysiseen että henkiseen jaksamiseen ja fyysiseen tasapainoon. Vaikka voimat olisivatkin hyvät, aloitekyky saattaa olla nollassa ja vaikka kaikki muu mätsäisi, tasapaino heittää.
Erityisesti talvilajien kohdalla koen, että oireeni haastavat.
Näiden lisäksi tympii myös yksi merkillinen oire, jota on vaikea selittää, mutta joka on todellinen: hiki ja lämpö väsyttävät, suorastaan ärsyttävät ja tuskastuttavat! Talvivaatteissa se on kamalaa. Kun ja jos laji on haastava itselle, mutta sen pariin pitäisi opettaa pientä taitamatonta, tulee kuuma, tulee väsy, tulee kiukku, tulee epätoivo ja lopulta tulee itku sekä lapselle että aikuiselle – eikä sitä todellakaan halua kokea toista kertaa.
Niinpä meillä lapsia ei ole kukaan opettanut luistelemaan eikä hiihtämään. Häpeän.
Siltikin tsemppasin nuorempani aamulla kouluun ja liikuntatunneille. Yritin muistutella, missä kaikessa hän on taitava ja ettei ollenkaan tarvitse vertailla itseään muihin. Muistuttelin myös sitä, että opettaja kyllä huolehtii ”ettei kukaan rupee sulle nauramaan, eikä pilkkaa sua.” Ja sydämeni pohjasta toivon, että niin todella on.
Talviloman kolkutellessa ovelle olen kipuillut jaksamiseni kanssa. Miten saan voimavarat riittämään aamusta iltaan, kun lapset ovat pitkät päivät kotona?
Talvilajeina meillä ehkä harrastetaan pulkkamäkeilyä ja makkaran paistoa läheisen ulkoilualueen grillipaikalla. Saamme ystäväperheen kissan meille hoitoon – viikko kuluu lemmikkiterapian merkeissä. Otetaan ihan rennosti.
Yritän tsemppailla sekä itseäni että sinua vertaiseni: sinä riität! Katson peilikuvaani ja muistutan: ole armollinen itsellesi. Olet hyvä tyyppi juuri sellaisena kuin olet. Ja mieleeni nousee kuopuksen sanat: ”Sä oot, äiti, maailman paras äiti."
Päivi