Miten opiskelu voisi onnistua, jos työ ei?
“Miten ihmeessä sä pystyt kolmiin opintoihin yhtä aikaa, jos et sä pysty töitä tekeen?”
Tämän ajatuksen sisältäviin kysymyksiin jouduin viime keväänä vastaamaan useammin kuin yhden käden sormilla voi laskea. Ymmärrän kysyjien pointin, olinhan tilanteesta itsekin aika hämilläni.
Olin jäänyt pois työstä voidakseni opiskella. Tavoitteeni oli jo vuosia ollut löytää itselleni ammatti, josta selviäisin uupumatta ja siihen halusin opinnoillani tähdätä.
MS-taudin vuoksi koen, ettei nykyinen työni sovi minulle.
Pahin oireeni on fatiikki, joka korostuu mm. stressaavissa olosuhteissa; tilanteissa, joissa on pidettävä monta rautaa tulessa samaan aikaan ja kaikki langat selvillä omissa hyppysissään, vaativissa kohtaamisissa ja erilaisissa tapahtumissa, joissa on paljon ihmisiä; kokoukset, juhlat, tapahtumat ja retket. Juuri tästä kaikesta ja monesta muusta virkatyöni koostuu.
Työni on henkisesti kuormittava ja aikataulullisesti vaikeasti hallittavissa oleva työajaton kirkon diakoniatyöntekijän ammatti. Aikatauluhaasteita luo erityisesti se, että yhteyttä ottavien ihmisten hätä on todellinen ja akuutti. Siksi yhteydenottojen ajankohtaa tai määrää voi koskaan etukäteen tietää.
Diakoniatyö oli pitkään minulle ainoa oikea vaihtoehto.
Työni on ihmisten kohtaamista ja auttamista, erilaisissa elämäntilanteissa rinnalla kulkemista. Arvostan sitä työtä todella paljon ja voisin kertoa sen merkityksestä pitkään. Mutta sairastuttuani ja oireiden vuosi vuoden jälkeen toistuessa samalla kaavalla: pitkä sairasloma, työputki, pitkä sairasloma, työputki - eikä työn kuvaan tuntunut löytyvän keinoja muutokseen – minun oli pakko itse tehdä jotain. Jonkin oli pakko muuttua!
Työnohjaajan opinnot aloitin työn ohessa Helsingin Diakissa. Se oli ensimmäinen rohkea askel kohti uutta. Opinnot sujuivat niin helpon tuntuisesti, että poimin vuosi sitten kesällä rinnalle vielä Jyväskylän avoimen yliopiston kautta musiikkiterapian perusopinnot. Siinä kohtaa olin jo tainnut jäädä tutuksi tulleen kaavan mukaan, kesähelteiden kuumentaessa kaupunkia, virkatyöstäni pitkälle sairaslomalle.
Olin sairaslomalla työstäni, mutta jaksoin opiskella.
Kuvio oli niin monimutkainen ja vaikeaselkoinen, että olin päästäni pyörällä. Niihin aikoihin bongasin somen jatkuvasta virrasta mainoksen, jossa kerrottiin kotikaupungissani alkavasta uudesta ylemmästä ammattikorkeakoulututkinnosta; sosiaali- ja terveysalan hyvinvoinnin asiantuntijaopinnoista. Ajattelin sen sopivan itselleni ja työnohjaajaopintojen rinnalle kuin nenä päähän.
En mitenkään voinut vastustaa sitä ääntä, joka sisälläni piipitti: “Älä, Päivi! Tämä olis sulle jo liikaa! Nyt järki käteen! Unohda!”
Kun unelman kutsumus voittaa pään sisällä vastustelevat kampittajat ja järjen äänen, silloin on toimittava. Päätin hakeutua opintoihin. Jos läpäisisin pääsykokeen, se olisi riittävä vastaus minulle...
No, minähän pääsin opintoihin mukaan. Pelotti ja kutkutti. Häpeä ja itseni vähättely pyrkivät pintaan: “Miten luulet pystyväsi opiskelemaan, jos et työhön pysty?”
Kädet syyhysivät innosta ja vatsassa lentelivät perhoset kaiken uuden edessä.
Niin, se kuuma peruna, se kysymysten kysymys: Miten pystyin siihen? Vastauksen takana on monta isoa teemaa, joista tärkein lienee rajaaminen. Silti mielessäni eli unelma siitä, että saisin joskus olla mukana terveydelleni sopivassa työelämässä, oli pidettävä joka päivä kirkkaana mielessä.
Oli tehtävä lukujärjestys, jossa näkyi eri opintojen tehtäville ja etä- tai live-tapaamisille selkeä aikataulu. Käytin mm. Pomodoro-tekniikkaa apunani, oppiakseni tauottamaan ja aikatauluttamaan opiskelua aivoille ja jaksamiselle sopivaksi.
Huomasin, että pystyn hallitsemaan opiskeluun liittyvän työn ja kirjallisten tehtävien sekamelskaa! Pystyin itse päättämään, milloin opiskelen ja milloin taas lepään. Näillä keinoilla selätin kirkkaasti ja kiitettävin arvosanoin kaikki keväälle keräämäni haasteet!
Opinnot ja opintovapaa jatkuvat syksyllä. Se, mikä minusta isona tulee, on vielä avoin kysymys.
Päivi