Yksi lempiharrastukseni on lapsesta saakka ollut kävely. Isän kanssa käveltiin usein pitkiäkin matkoja. Pikkutyttönä muistan ihmetelleeni isän pitkiä askeleita – kun isä otti yhden askeleen, ehdin samaan aikaan itse ottaa kaksi. Kävelyssä on aina ollut sellainen tekemisen meininki ja tehokkuuden tunne. Samalla, kun askel vie eteenpäin, ajatus kulkee ja mieli kirkastuu.
Kun sain MS-tautidiagnoosin tammikuussa 2018, päätin mielessäni, että tämähän ei vaikuta minuun sitten mitenkään. Ehei! En minä suostu tähän. Mieli taisteli kovasti vastaan ja kulki ihan tutkittuakin kriisireaktion reittiä; olin shokissa. Siinä vaiheessa ihminen usein kieltää tapahtuneen.
Niihin aikoihin kuljin töihin kävellen tai pyörällä. Kuitenkin siinä alkoi käydä niin, että töihin päästyäni oli jo kaikki päivän voimavarat käytetty. Kävely, joka ennen kesti juoksuaskeltenkin siivittämänä parikymmentä minuuttia, saattoi nyt viedä aikaa reilun tunnin.
Askel oli raskas ja hidas, voimaa ei ollut.
Kun työpäivä oli takana ja vihdoin laahauduin kotiin, rojahdin takki päällä ja kengät jalassa olohuoneen sohvalle. Minusta ei ollut enää mihinkään, en jaksanut edes riisua ulkovaatteita. Siinä usein työpäivän jälkeen itseäni kokoillessa pohdin: Selviänkö tästä ikinä? Olin siirtynyt kriisin reaktiovaiheeseen.
Tunsin olevani niin voimaton, että lopulta lakkasin liikkumasta. Kuljin töihin paikallisliikenteen bussilla tai silloisen reissutyötä tekevän mieheni autolla aina, kun se oli käytettävissä. Kävelin ainoastaan postilaatikolle ja takaisin. Joinakin päivinä päätin, että haukkaan happea vain oven raosta. Ajattelin, että koska kävely vie voimat, en enää kävele, että jaksan ja selviän arjesta.
Viimein osasin pyytää apua.
Sain neurologilta lähetteen kuntoutukseen ja hakeuduin Maskun neurologiseen kuntoutuskeskukseen MS-taudin sopeutumisvalmennuskurssille. Se oli kesällä 2020. Diagnoosin saamisesta oli kulunut kaksi ja puoli vuotta ja uskalsin käsitellä tuota lupaa kysymättä elämääni matkakumppaniksi tullutta sairautta. Reaktiovaihe vaihtui käsittelyvaiheeksi.
Vertaistuen ja äärettömän viisaan Maskun henkilökunnan avulla opin, että liikkuminen on MS-tautia sairastavalle tosi tärkeää. Liikunnasta on hyvä löytää itselle sopiva laji ja tahti, eikä tarvitse haukata isoja paloja kerrallaan, vaan nauttia siitä pienin annoksin.
Liikuntaa tukee sairastavan arjessa jaksamista. Postilaatikkokävelyt pitenivät korttelin ympäri -kävelyiksi ja pikkuhiljaa kilometrit lisääntyivät. Ymmärsin kuitenkin, että töihin en voi kävellä - tarvitsenhan kävelyn jälkeen lepoa.
Ison kriisin kohdatessa ihminen tarvitsee aikaa ja tilaa.
Sopeutuminen voi viedä monta vuotta, joskus sitä ei tapahdu koskaan. Itse koen viimeisen kahden vuoden aikana päässeeni kriisissäni uudelleen suuntautumisen vaiheeseen. MS-tauti kuuluu elämääni, mutta se ei hallitse ajatuksiani enää koko ajan. Se on osa persoonaani ja tulen sen kanssa ihan hyvin toimeen. Ajoittain on hetkiä, kun tuska nousee pintaan, mutta nopeasti pääsen sen yli.
Uudelleen suuntautumiseni on auttanut minua uskomaan, että voin vielä kävellä - pitkiäkin matkoja. Kunhan muistan sen, että tarvitsen oman tahdin ja levon. Tällä hetkellä tavoittelen elokuussa järjestettävää Vaasan marssi -kävelytapahtumaa. Kolmena päivänä peräkkäin kävellään vapaavalintaisesti 5-42 kilometrin matkoja. Ajattelin kokeilla elämäni ensimmäisen kerran maratonia.
Lupaan syksyllä kertoa, miten projektilleni käy. Tuletko kanssani marssimaan, ilman kiirettä?
Terveisin, Päivi