Istuskelen tyhjässä ryhmätilassa ja valmistaudun aloittamaan seuraavaa ryhmää. Ajatukset harhailevat edellisen viikon koulutuksessa ja sen tuomassa annissa. Jokainen viikko jaksan hämmästellä ihmismielen, kehon ja koko hermojärjestelmämme monimutkaisuutta, ja viisautta. Nöyräksihän tämä pistää, ja hetkittäin tulee ajatus, ettei sitä oikeastaan tiedä kovinkaan paljon mistään mitään.
Huomioni kiinnittyy kuukausi sitten revähtäneeseen jalkaani ja sen tuntemuksiin. Asettelen kompressiosäärystimet kohilleen ja venyttelen samalla koipeani. Vielä kuukausi sitten en ollut kuullutkaan vielä kompressiosukista, säärystimistä puhumattakaan. Olen ollut ärsyyntynyt siitä, miten pitkään revähdyksestä toipuminen kestää. Olen saanut itseni useaan kertaan kiinni itsesyytöksistä ja pohdinnoista, olisiko revähdyksen pystynyt jotenkin estämään. Josko olisin ollut viisaampi, osannut levätä aikaisemmin tai huolehtinut venyttelyistä. Lista on loputon ja mieleni ei anna rauhaa. Yölliset jalan kramppikohtaukset ovat pitäneet huolen siitä, ettei unta ole ollut riittävästi. Tietotasolla tiedän, että krampeilla on revähdystä suojaava tarkoituksensa. Tieto ei kuitenkaan kovin paljon lohduta yön pimeinä tunteina. Talvi ei todellakaan ole helpottanut liukkautensa puolesta liikkumista. Lumisen auton kaivaminen pihalta kipujen ja särkyjen kanssa, on pistänyt monena aamuna miettimään, että onko tässä missään mitään järkeä. Työpäivän aikana saan osakseni sellaista huomiota, jota en oikeastaan kaipaisi. Hyvää tarkoittavat, humoristisetkin kommentit, alkavat pikku hiljaa ylittää sietorajani. Olen useampana päivänä tunnistanut haluni vetäytyä talon pimeimpään nurkkaan. Josko vain saisin hetken aikaa olla ihan rauhassa. Tunteet ja tunnelmat vaihtelevat laidasta laitaan. Iloitsen pienistä hetkistä, jolloin huomio on jossain muualla kuin jalassa. Työhön liittyvät kohtaamiset ovat tärkeitä ja tuovat pilkettä silmäkulmaan. Päässäni kuuluu kuningasajatukset: ”Jos vain säilytän toiveikkuuden, niin eiköhän se tästä.” Tai miten se yksi loistavan huono slogan menikään: ”Asenne ratkaisee.”
Kotiin päästyäni perheen tuki ja välittäminen nousee ensiarvoisen tärkeäksi. En kuitenkaan aina jaksaisi vastaanottaa hössötystä tai ylipäänsä keskittyä arkisiin asiohin. Ensimmäiset viikot pyörivät jalan kuntoutuksen ympärillä ja laskeskelin päiviä, jolloin pääsisin takaisin tärkeiden harrastusten pariin. Pettymys on ollut suuri, kun jalkani ei pystynytkään noudattamaan mieleni suunnittelemaa aikataulua. Olen juossut monenlaisten asiantuntijoiden luona saadakseni ohjeita ja tietoja. Olen käyttänyt useita tunteja lukiessani erilaisia kirjoituksia aiheeseen liittyen ja etsinyt vastauksia. Jossain kohtaa tilanne alkoi näyttää vielä huonommalta. Ajatukset pyörivät entistä kovempaa siksakkia ja aloin huolestumaan monestakin asiasta. Kehon jännittyneisyys lisääntyi entisestään ja keho kramppasi muualtakin kuin jalasta. Mitä enemmän yritin ja hermoilin, sitä hankalammaksi tilanne muodostui. Tilannetta ei tässä kohtaa helpottanut tieto autonomisen hermoston teorioista ja stressin vaikutuksista.” Pikku revähdys, kyllä se ohi menee” kuului sukulaisen suusta kahvipöydässä. Kuuntelin tunnin ja repullisen verran erilaisia selviytymistarinoita, joista en ollut kiinnostunut pätkääkään. Iloisin hetki oli se, ku vieraat olivat lähteneet ja sain ketarat kohti kattoa.
Olin aivan puhki. Mietin mielessäni, että olen yrittänyt aivan kaikkea. Liike jaloissa hankaloitui ja aloin muistuttaa pingviiniä vaappuessani paikasta toiseen. Ystävien huolestuneet kasvot ja pelottelut saivat minut entistä huolestuneemmaksi. Ja kyllä, sain ystäviltäni paljon hyviä vinkkivitosia stressin ja kivun laannuttamiseksi. Lisäksi koin tietäväni aiheesta ja omaavani paljon tietoutta erilaisista kehon rentoutusmenetelmistä. Teenhän tätä kuitenkin työkseni. Myös mieheni totesi minulle useana iltana, että ottaisit nyt vähän rauhallisemmin. Kaikki hyvät neuvot valuivat kuin vesi hanhen selästä, vai miten se sanonta kuuluikaan. Inhoan muuten sanontoja, ja nyt niitä vilisee päässäni. Yritin pitää kasassa kaiken ja suoriutua arkisista velvollisuuksista, ja tietysti, mahdollisimman hyvin. Pitihän tähän samaan viikkoon osua tietenkin opiskeluihin liittyvä näytön paikka, mikä lisäsi stressiä entisestään.
Kaaduin kotisohvalle takki tyhjänä. Sain hetken hengähtää yksin. Suljin silmäni, aurinko pilkotti ikkunasta ja osui kasvoihini. Kyyneleet valuivat pitkin poskea, ja tuolla hetkellä tajusin päästää irti. Rentoutumisen ja lämmön tunne valtasi koko kropan ja hetkessä oivalsin jotain tärkeää. Päässäni kuului tärkeän ihmisen sanat: ” Kun ei vaan tarvitse, saa olla”. Hengitän, elän, olen tässä. Itku muuttui nauruksi ja pohdin vanhaa sanontaa: Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Tässä sitä mennään samassa veneessä kaikki. On aivan sama, mitä muut sanovat tai kuinka paljon asioista tietää, jos vastaanotin on kiinni. Yksikään asiantuntija tai ylipäänsä ketään ei voi sanoa toiselle toipumisen ja mielen sopeutumisen reseptiä. Tärkeintä on luottaa omaan kehon viisauteen ja siihen, että toipuminen mahdollistuu kyllä. Toipumisen alkamisajankohta, matka ja sen pituus sekä matkatavarat ovat jokaisella omanlaisensa. Sääolosuhteille emme voi myöskään mitään, mutta onneksi on suojavälineitä. Neuvomisen sijaan pyrin työssäni ja arjessani entistä enemmän löytämään kiireettömyyden ja ei- tietämisen tilaa.
Levollisesti levällään,
Heidi
Heidi Joutsiniemi on psykologi, kognitiivis-integratiivinen lyhytterapeutti, ja ennen kaikkea kahden murrosikäisen äiti. Heidi toimii ammatinharjoittajana sekä aikuisten että lapsiperheiden kuntoutuksessa. Kirjoituksissaan hän kuljettelee lukijoita mukana kuntoutuspsykologin arjessa. Heidi tavoittelee kirjoituksissaan arjessa läsnäolon voimaa, yhdessä iloitsemista, ihmettelyä ja toivon kipinää.