Tänään olen useamman kuntoutujan kanssa pohtinut läheisiin ihmissuhteisiin liittyviä, joskus ristiriitaisiakin ajatuksia. Moni tasapainoilee arjessa velvollisuuden tunteiden kanssa, ja aikaa kuluu monenlaisiin sellaisiin asioihin, mitkä uuvuttavat ja väsyttävät. Eräs kuntoutujista puhuu vaikeasta suhteestaan omiin vanhempiin, jotka ovat tarvitsevia. Roolit ovat vaihtuneet toisin päin ja vanhemmat tarvitsevat sairauksiensa vuoksi paljon aikuisten lastensa tukea ja apua arjen askareissa. Näen väsymyksen kuntoutujan kasvoilta ja yritän kysyä varovasti, miten kauan hän mahtaa jaksaa? Syvä huokaus, jonka jälkeen kuntoutuja kysyy osuvasti: ”Onks pakko, jos ei haluu?” Tähän totean kysymällä jatkokysymyksen: ”Niin, onko?”
Kuntoutuja kertoo, ettei haluaisi käydä joka päivä töiden jälkeen vanhempiensa luona. ”Pakko on kuitenkin jaksaa, koska muut sisarukset eivät auta vanhempien huolehtimisesta.” Kuntoutuja kertoo perheen tutuista rooleista ja siitä, että hän on aina tottunut esikoisena tekemään enemmän kuin muut. "Ei mullakaan mitään supervoimii oo, mut minkäs teet." Mikä sitten auttaisi edellä mainituissa tilanteissa?
Omista ikääntyvistä vanhemmista tai muista läheisistä on tärkeää huolehtia, muttei oman terveyden ja jaksamisen kustannuksella. On tärkeää osata miettiä myös omaa terveyttä ja jaksamista. Ei ole kenenkään edun mukaista, jos ylittää jatkuvasti omia voimavaroja. Kohtaan viikoittain vastaanotolla kuntoutujia, jotka ajattelevat enemmän muita kuin itseään. Huolehtiminen saattaa kummuta suuresta ja aidosta auttamisen halusta, mutta aika usein tilanne koetaan enemmän velvollisuutena ja taakkana. Monet kokevat suurta syyllisyyttä puhuessaan pinnan alla olevista todellisista ajatuksista. Roolimuutoksiin sopeutuminen vie aikaa, ja saattaa aiheuttaa joskus ristiriitoja ja konflikteja ihmissuhteisiin. Lisäksi monen kiukun ja turhautumisen taustalla saattaa olla suuri huoli tai pelko läheisistä tai heidän menettämisestä. Näitä syvempiä tuntemuksia voi olla vaikeaa ilmaista. Olisikin tärkeää yrittää säilyttää keskusteluyhteys ja miettiä tilannetta yhdessä. Omia rajoja on tärkeää arvioida ja pitää omia puolia. Monet saattavat olla liian kilttejä ja tyytyä kohtaloonsa. Ulkopuolisen tuen vastaanottaminen kotiin on monella kynnyskysymys, ja esimerkiksi erilaisiin hoitokoteihin siirtymiseen liittyviä päätöksiä voi olla joskus vaikea tehdä. Näiden asioiden pohtimiseen on mahdollisuus saada tukea esimerkiksi oman kunnan sosiaalitoimesta.
Lähtökohdallisesti ajattelen niin, että aina silloin, kun saa itsensä kiinni ajattelemasta, että jotain on ”pakko” tai ”pitää” tehdä, on hyvä pysähtyä kysymään, onko oikeasti pakko? Ihminen on todella taitava pitämään kiinni omista toimintatavoistaan ja tutuista rooleistaan. On hyvin yleistä, että perheen sisällä joku sisaruksista on tottunut pienestä pitäen ottamaan vastuuta enemmän kuin toiset. Tilanteet ja roolitukset ovat kehittyneet pikkuhiljaa, minkä vuoksi niistä voi olla vaikea oppia pois. Joskus olen kuullut vastaanotolla kokemuksia, että vastuuta kantava sisarus ei välttämättä anna tilaa toisille sisaruksille tai moittii heidän tekemisiään. Tällöin vähemmän vastuuta ottava sisarus saattaa kokea, ettei häntä arvosteta tai haluta tekemisiin mukaan. Vastuuta kantava osapuoli saattaa taas tulkita vetäytymisen välinpitämättömyytenä. Lisäksi stressaavassa elämäntilanteessa mieli on kuormittunut, jolloin ratkaisujen näkeminen ja miettiminen vaatii enemmän.
Moniin kuntoutuksiin on mahdollisuutta ottaa omaisia tai läheisiä mukaan, mikä tarjoaa hyvän mahdollisuuden ottaa monenlaisia asioita esille ja saada vertaistukea. Monet kuntoutujien läheiset ovat liikuttuneet pelkästään siitä, että heidät huomioidaan ja joku kysyy myös joskus heiltä: Miten voit? Monet kokevat, että arjessa mennään päivä kerrallaan. Arjessa saattaa olla vaikea kuunnella itseään. Sitä saatetaan mennä aamusta iltaan toisen ehdoilla ja toista tukien.
Pitäkäähän itsestänne huolta!
T:Heidi
Heidi Joutsiniemi on psykologi, kognitiivis-integratiivinen lyhytterapeutti, ja ennen kaikkea kahden murrosikäisen äiti. Heidi toimii ammatinharjoittajana sekä aikuisten että lapsiperheiden kuntoutuksessa. Kirjoituksissaan hän kuljettelee lukijoita mukana kuntoutuspsykologin arjessa. Heidi tavoittelee kirjoituksissaan arjessa läsnäolon voimaa, yhdessä iloitsemista, ihmettelyä ja toivon kipinää.