Ennen sairastumistani muistan pohtineeni sijoittamista. Muistan ajatelleeni, että koska teen työtä, jossa palkka on pieni, oikeastaan ainut sijoituskohteeni voin olla minä itse. Se ei maksaisi mitään. Mutta tarkoittaisi sitä, että pitäisin itsestäni hyvää huolta.
Ajattelin, että jos pidän huolen lihaksistostani, se jaksaa toimia ja kannatella minua. Lupasin itselleni, että liikun säännöllisesti siten, että pidän yllä lihaksiston lisäksi myös kestävyyskuntoa. Päätin pitää silmällä, että ruokavalioni olisi monipuolinen ja terveellinen. Ja että joisin riittävästi vettä ja nukkuisin hyvin, käyttäisin aivojani lukien ja oppien koko ajan jotain uutta…
Ajattelin, että sijoittamalla kroppaani ja aivoihini, voisin tehdä töitä niin pitkään kuin mahdollista. Että vaikka en tienaisikaan euromääräisesti työlläni mittavia summia, voisin pitkällä työuralla mahdollistaa turvatut eläkepäivät.
Eräänä talvena kymmenisen vuotta sitten päätinkin, että hakeudun yliopistoon opiskelemaan. Se oli pitkäaikainen haaveeni ja tuntui siinä kohtaa ihan mahdolliselta. Ilmoittauduin pääsykokeisiin ja suunnittelin lukuloman talviloman tienoille. Päätin aloittaa joka aamu kuten silloinen ministeri Alexander Stubb: hyvin nukutun yön jälkeen aikaisin aamulla liikenteeseen, kuntoilemaan ja sitten pää kirkkaana kohti päivän haasteita!
Reilun tunnin kuntosalitreeni sujui hyvin. Sen jälkeen menin kirjastolle, pänttäsin pääsykoekirjoja ja kirjoitin muistiinpanoja. Ne ovat vieläkin muistona kirjahyllyssäni. Tuntui ihanalta opiskella, kulkea hiljalleen kohti unelmia.
Koin vapauden tunnetta, iloa ja onnea uuden edessä. Mutta kaikkea alkoi varjostaa pelko.
Mitä pidemmälle kaksiviikkoinen lukulomani kului, sitä uupuneempi olin. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Miksi en toimi? Miksi kolmekymppisenä olen kuin vanha raakki? Miksi en opi mitään? Miksi väsyttää? Miksi nukuttaa? Miksi jalka ei nouse? Miksi tekisi mieli vaan nukkua?
Olin päättänyt sijoittaa itseeni, mutta en jaksanutkaan. Kuntoilu ei kohottanut kuntoa, vaan päinvastoin. Päähäni ei ollut jäänyt luetusta mitään. Enkä tietenkään päässyt yliopistoon.
Meni vielä vuosia ennen kuin kaiken syyksi löytyi MS-diagnoosi. Kroppani petti minut. Se oli päällimmäisin tunne.
Diagnoosin jälkeen aloin pelätä itseni rasittamista. Entinen aktiiviliikkuja muuttui sohvaperunaksi.
Annoin itselleni luvan olla vaan. Ajattelin, että jos en jonain päivänä jaksa muuta, haukkaan happea edes oven raosta tai käyn postilaatikolla. Tässä sumussa kului reilut kaksi vuotta. Kaikki muuttui vasta, kun sain lähetteen kuntoutukseen. Kuntoutusjakso Maskun neurologisessa kuntoutuskeskuksessa muiden MS-vertaisten joukossa ja ammattitaitoisessa ohjauksessa antoi uutta virtaa. Siitä lisää toisella kertaa.
Nyt jaksan taas uskoa, että omaan terveyteen ja omaan itseen kannattaa sijoittaa – sairastumisesta huolimatta. On vain muistettava oman terveyden asettamat rajoitteet ja pidettävä itsestä huolta ne rajoitteetkin huomioiden. Elämä kyllä kantaa!
Päivi
Comments