Harrastan silloin tällöin kiitos-kävelyä. Opin harjoituksen kymmenisen vuotta sitten yhdeltä verkkokurssilta, johon silloin vuoden alkajaisiksi osallistuin.
Tekniikka on yksinkertainen: kävele hitaasti, niin hitaasti, ettet hengästy. Hengitä syvään ja rauhallisesti. Sano joka askeleella ”kiitos”. Pyri pitämään ajatus kasassa ja keskity vain tuohon yhteen sanaan.
Itselläni usein ajatus alkaa jonkin ajan päästä harhailla, enkä siitä itseäni nykyisin soimaa. On oikeastaan äärettömän ihana jatkaa matkaa ja kiitellä maailmankaikkeutta kaikesta mahdollisesta, mistä vaan keksin siinä hetkessä kiittää; kiitos helmikuun lisääntyvästä valon määrästä, kiitos että pääsen eteenpäin, kiitos rollaattorin tuesta, kiitos lähestyvästä keväästä ja siitä, ettei kadut sitten enää ole vaarallisen liukkaita kulkea, kiitos lapsista, kiitos kodista, kiitos rakkaista, kiitos ystävistä…
Uskallan väittää, ilman sen kummempaa tutkimusta lukeneena tai tehneenä, että kiitollisuus kantaa arjessa vaikeimpienkin hetkien yli.
Miksi harrastan tällaista jonkun mielestä överipositiivista hömpänpömppää?
Avaan asiaa omalla kokemusasiantuntijuudella. Herään joka aamu hyvinkin nukutun yön jälkeen lopen uupuneena. Aina on kaksi vaihtoehtoa: 1. antaa uupumuksen tunteelle valta ja jäädä rypemään sen aiheuttamaan mielettömän ankeaan olotilaan tai 2. etsiä arjesta kiitoksen aiheita, keskittyä niihin ja tsempata päivä käyntiin.
MS-taudin fatiikki ei jätä minua rauhaan. Jos antaisin uupumuksen äänen voittaa, jäisin peiton alle makoilemaan. Jättäisin tekemättä kaikki kotihommat, mitä kahden virkeän poikalapsen ja työssäkäyvän yksinhuoltajaäidin kodissa ikinä onkaan. Hakeutuisin sairaslomalle, johon varmasti löytyisi perusteita.
En näkisi metsää puilta vaan jäisin tuijottamaan metsän pimeimmän kolkan yhtä puuta ja niitä oksia, jotka ovat katkenneet, joihin ei enää vesi virtaa. Antaisin alaleuan loksahtaa auki, kuolan valua suupielistä ja ajattelisin: se oli siinä. Elämä.
En halua kuitenkaan vaipua synkkyyteen ja antaa mielen masentua.
Haluan yrittää edelleen tsempata. Siitäkin huolimatta, että nykyisin on aina vain vaikeampi ja vaikeampi saada oireisiin apua ja tukea. Tänä iltana kiitän Maskun neurologisen kuntoutuskeskuksen kuntoutuskurssiani kesältä 2020.
Olimme Maskussa ”Lonkankoukistajien” porukalla, parhainta mahdollista ammatillista hoitoa – ja toisiltamme mitä upeinta vertaistukea – saamassa. Yksi kuntoutusryhmästämme löysi kuntoutusjakson aikana kadoksissa olleen lonkankoukistajansa. Siitä yhteisestä kokemuksesta rytmiryhmämme nimi löytyi.
Meille on jäänyt Whatsapp-ryhmä, johon silloin tällöin päivitämme kuulumisiamme. Ryhmä ei ole mitenkään aktiivinen, mutta olemassa kuitenkin. Tällä viikolla halusimme muutaman kanssa jakaa tämän hetken kuulumisia myös Teamsissa. Olipa ilo, kiitos vertaiset!
Muistan aikaisemmin ajatelleeni, etten voi sietää vertaisryhmiä, enkä halua jauhaa tästä idioottimaisesta sairaudesta yhtään mitään yhtään kenenkään kanssa. Muistan jopa, kuinka yksi ystäväni kehotti minua olemaan ajattelematta ja puhumatta sairaudestani, koska ”se, mikä ei ole mielessä, sitä ei ole olemassa”. Täh?
Olisi ihan kiva unohtaa sairastavansa. Mutta kun ja jos oireet ovat vahvat ja arkea hidastavat, on mielestäni enemmän kuin sata jänistä hakeutua vertaisten seuraan ja jauhaa, ja jauhaa. Yhteiset itkut ja naurut, yhteiset ilot ja surut.
Olipa ilo! Kiitos, Lonkankoukistajat! Kiitos vertaistuki! Kiitos Teams! Vertaistuessa on voimaa! Huomenna on uusi päivä. Kiitos.
Päivi Kemell sairastaa MS-tautia. Hän on diakoniatyöntekijä, työnohjaaja, sielunhoitaja, podcast-tuottaja ja bloggaaja sekä henkisen hyvinvoinnin asiantuntija. Päivi kokee tärkeimmäksi tehtäväkseen peräänkuuluttaa ihmisten omia voimavaroja, ja hän etsii elämän epäkohtiin ratkaisuja kokonaisvaltaisesta itsensä kuulemisesta. Rohkean avoimilla teksteillään ja esimerkillään Päivi pyrkii koskettamaan lukijaa niin, että esimerkiksi sairauteen liittyvät tabut karisisivat ja uskaltaisimme kaikki enemmän.
Commentaires