”Onk sulla, Päivi, mitään unelmia?” siskoni kysyi minulta joitakin vuosia taaksepäin. Oli pimeä ja synkkä syysilta; juuri sellainen kuin oma mielenikin.
Istuin autokatoksessamme sateen ropistessa sen kattoon, tuulen pyöritellessä soran sekaan pudonneita, käpristyneitä lehtiä ja heilutellessa alastomaksi riisuttuja pihlajan oksia. Katos tuntui olevan ainut paikka, missä sain puhua puheluni rauhassa. Emme olleet hetkeen jutelleet ja nyt oli paljon asiaa.
Muistan vastanneeni siskolleni, ettei ole. Ei ole unelmia. Ei ollut voimia eikä mielikuvitusta edes kehitellä siinä yhtäkkiä jotain unelmoitavaa.
Olin täysin kyllästynyt itseeni, elämäntilanteeseeni ja siihen näköalattomaan elämään, jota silloin elin.
Muistan, että siskoni kehotti löytämään unelmia, vaikka ne olisi kaivettava kuinka syvältä. Hän taisi pitää pienimuotoisen luennon unelmien voimasta. Ilman unelmia ei ole elämää. Unelma saa innostumaan, laittaa sydämen sykkimään. Kun on unelma, on joku tavoite, jota kohti kulkea, syy herätä aamuisin ja mennä eteenpäin. Keksi, Päivi, itsellesi joku unelma!
Olen enimmäkseen elämäni varrella ollut myönteisyyteen taipuvainen ja energinen nainen. Kuitenkin sairastumiseni MS-tautiin toi elämääni pitkään paikallaan pysyvän raskaan varjon. Siihen varjoon siskoni kysymys osui.
Se oli pysäyttävä puhelu. En keksinyt unelmia siltä istumalta, mutta pikkuhiljaa ajatus teki työtä käskettyä ja alitajunnasta alkoi nostaa päätään unessa olleita haaveita. Liikunta. Ulkoilu. Jaksaisinko? Lepo. Osaisinko? Pieniä, arkipäiväisiä juttuja. Opinnot. Toisenlainen työ. Voisinko? Erilainen koti. Omanlainen elämä. Uskaltaisinko? Isoja, järjettömän isoja juttuja!
Varjo tuntui lähteneen liikkeelle.
Olen kulkenut tuosta syysillasta vuosien takaa monen myllerryksen läpi. Taustalla olen pitänyt mielessäni koko ajan muutamaa perusajatusta: Yksi asia kerrallaan kaikki kyllä järjestyy. Unelmoi, mutta älä vaadi. Anna asioiden tapahtua. Elämä kulkee juuri siihen suuntaan, mihin sen on kuljettava. Luota.
Tällä hetkellä elän pitkän sairasloman viimeistä viikkoa. Edessä on sairasloman alle jäänyt kesäloma. Vielä hetken hengittelen hitaammin ja joulukuussa puristan kolmisen viikkoa nykyisessä työssäni diakonina. Tammikuussa jään opintovapaalle. Opinnot, niiden kautta mahdollisesti toisenlainen, minun terveydelleni sopivampi työ ja omanlainen elämä alkavat olla lähempänä kuin koskaan!
Elämän synkimpinä ja pimeimpinä hetkinä unelmat ja usko ihmeisiin kuolevat. Tarvitsemme herättelijöitä, toisia ihmisiä. Niitä oikean kysymyksen kysyjiä. Sen lisäksi tarvitsemme rakkautta itseämme kohtaan.
Pete Parkkosen versio Yonan biisistä viime perjantain Vain elämää -jaksossa kosketti syvältä. Siinä resonoi moni asia. Siksi tähän loppuun vielä Peten sanat:
”Kun päätin päästää irti siit, mä aloin uskoo ihmeisiin. Sen hetken jälkeen muutuin niin, et melkein hukuin mun sinisiin kyyneliin. Tahdon olla mulle joku, jota en oo unohtanut. Liekki, jota valvon, toivon ettei liikaa haavoittunut. Aion olla mulle joku, ketä olen rakastanut…”
Päivi