Vuosi lähestyy loppuaan ja monet saattavat tällä hetkellä tehdä jonkinlaista yhteenvetoa kuluneen vuoden tapahtumista. Vuosi 2020 on ollut monella tavalla merkittävä, ja tämän vuoden tulee moni varmasti muistamaan ikuisesti. Omassa elämässäni on tapahtunut paljon muutoksia lasten muutettua pois kotoa, ja työhön liittyvien muutoksien vuoksi. Tunteiden vuoristorata kuvastaa hyvin sisäisiä kokemuksiani ja olen yrittänyt selviytyä parhaani mukaan. Olen itse miettinyt paljon viime aikoina sitä, miksi jotkut selviytyvät muutoksista ja erilaisista vastoinkäymisistä toisia paremmin? Tätä kysymystä mietin usein myös nuorena, kun ensimmäisen kerran kiinnostuin psykologiasta.
Tämän kiinnostavan kysymyksen äärellä ollessaan saattaa törmätä resilienssin käsitteeseen. Arkikielessä puhutaan enemmän psyykkisestä palautumiskyvystä – kyky selviytyä ja palautua vaikeistakin olosuhteista tai vastoinkäymisistä. Selviytymistä ja sopeutumista tukevia taitoja harjoitellaan tärkeissä ihmissuhteissa pienestä pitäen. Geenit ja yksilölliset kokemukset ihmissuhteissa antavat kokonaisuudessaan pohjan yksilöllisten, luontaisten ominaisuuksien kehittymiselle.
Työskennellessäni aikoinani perheneuvolassa oli mielenkiintoista tukea perheiden vuorovaikutusta ja yksilöllisten ominaisuuksien yhteensovittamista. Ei ollut yhtään epätavallista, että rauhallisilla vanhemmilla oli temperamentiltaan herkästi reagoiva ja nopearytminen lapsi tai toisin päin. Muistan muutamankin kerran käyneen humoristista keskustelua vanhempien kanssa sen osalta, että onkohan joku vaihtanut lapset sairaalassa, kun lapsen tapa reagoida tuntuu niin erilaiselta. Sopeutumiskyvyn kannalta on tärkeää, että lapsi saa riittävän hyvää vanhemmuutta ja positiivisia kokemuksia ympäristöstään. On myös luonnollista, että erilaiset reagointitavat aiheuttavat vaikeita tilanteita perheiden arjessa.
Saimme perheneuvolassa paljon huolestuneita puheluita päivähoidosta ja koulun opettajilta ulospäin oireilevista lapsista. Sanomani monesti oli, että tahtotytöissä ja pojissa on paljon voimaa. Ympäristön on osattava valjastaa ja kanavoida tämä energia oikein. Pienen lapsen toiminnalle ja reagoinnille löytyy usein looginen selitys, kun asioiden äärelle pysähtyy. Vierailut toimiympäristöissä antoivat arvokasta tietoa näiden pienien veijareiden tarpeista. Pienillä arkisilla asioilla ja rytmityksillä voidaan auttaa herkästi reagoivia lapsia säätelemään ylivirittynyt tila, tai nostattaa väsyneen lapsen vireystilaa oppimisen kannalta optimaaliseen sietoikkunaan. On tärkeää, ettei kaikkea selitettäisi omaehtoisuuden, käytöshäiriöiden tai huonon vanhemmuuden valossa. Lapset ovat myös synnynnäisiltä ominaisuuksiltaan erilaisia.
Resilienssin kannalta erilaiset kohtaamisen kokemukset ovat siis merkityksellisiä. On tärkeää tunnistaa ja vahvistaa lasten vahvuuksia. Positiivisen pedagogiikan merkitys on lisääntynyt päiväkoti- ja koulumaailmassa ilahduttavan paljon. Positiivisten kokemuksien myötä sinnikkyytemme kasvaa ja kykenemme paremmin luottamaan omiin kykyihimme ja tunnistamaan voimavarojamme. Kykenemme säilyttämään optimistisen asenteen ja toiveikkuuden vaikeinakin hetkinä. Aikaisemmat kokemuksemme vaikuttavat myös kykyymme antaa, pyytää ja vastaanottaa apua itsellemme.
Internet ja kaupat ovat pullollaan erilaisia stressiä ja stressinhallintaa käsitteleviä kirjoja ja oppaita. Sopeutumisen kannalta on tärkeää, että jokainen kykenisi tunnistamaan itseen ja kehoon liittyviä stressioireita, ja omaisi keinoja itsensä palauttamiseksi. Pienet lapset tarvitsevat tähän säätelyyn aikuisen tukea ja turvaa. Turvallisessa ympäristössä tunteiden näyttäminen on sallittua. Kyky selviytyä pettymyksistä auttaa kasvamaan henkisesti. Aikuisena omien tunteiden tunnistaminen ja sanoittaminen on tällöin helpompaa. Lapset tarvitsevat myös aikuisten mallia konfliktien ja ongelmien ratkaisemisesta.
Onneksi itsensä ja selviytymiskeinojen harjoittelu jatkuu läpi elämän, ja resilienssiä on näin ollen mahdollista vahvistaa läpi elämän. Ihmisen oppimiskyky on ihailtavaa. Vaikeat kokemukset ja niistä selviytyminen vahvistaa sopeutumiskykyä, ja auttaa meitä selviytymään myös jatkossa. Mikä meitä loppujen lopuksi sitten kannattelee? Ihminen tarvitsee turvallisen ja ymmärtäväisen kokemuksen toisesta ihmisestä tullakseen näkyväksi muille ja sitä kautta myös itselleen. Vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa kasvatamme tärkeitä selviytymisen taitoja. Tässä kohtaa Muumimaailman ihana tarina näkymättömästä Ninnistä on esimerkillinen tarina.
Pitäkäähän itsestänne huolta!
Terkuin Heidi
Heidi Joutsiniemi on psykologi, kognitiivis-integratiivinen psykoterapeutti, ja ennen kaikkea kahden teini-ikäisen äiti. Heidi toimii ammatinharjoittajana sekä aikuisten että lapsiperheiden kuntoutuksessa. Kirjoituksissaan hän kuljettelee lukijoita mukana kuntoutuspsykologin arjessa. Heidi tavoittelee kirjoituksissaan arjessa läsnäolon voimaa, yhdessä iloitsemista, ihmettelyä ja toivon kipinää.