Yksi koskettavimmista ajatuksista, millä minua on lohdutettu, on jäänyt sydämeeni tällaisena: ”Päivi, et sä oo pohjalla, sä oot laaksossa. Kulje rauhassa siellä ja katsele maisemia. Ajan kans sä huomaat kyllä, milloin on voimia ja mistä kohtaa voit alkaa nousta rinnettä ylöspäin. Sulla ei oo mihinkään kiire.”
Koin silloin, siinä elämäntilanteessa olevani monessa kohtaa omalle elämälle asettamassani mittapuussa pohjalukemissa.
Olin eronnut, rikkonut ydinperheen ja koin epäonnistuneeni täydellisesti puolisona ja lasteni äitinä. Ero oli ollut vaikea ja riitaisa, sekin muutti minut omissa silmissäni toisen luokan kansalaiseksi. Häpesin sitä, mikä minusta oli tullut ja mihin jamaan olin lasteni elämän sotkenut. Kaiken lisäksi, ajattelin, olen sairas, enkä koskaan parane.
Olin siinä sekavassa elämäni sopassa sinnitellyt mukana työelämässä. Diakoniatyössä, jossa omat vaikeat tunteet on piilotettava ja keskityttävä haastavissa elämäntilanteissa elävien asiakkaiden kokonaisvaltaiseen tukemiseen, erilaisten tapahtumien ja juhlien järjestämiseen ja sielujen hoitamiseen.
Kyllähän siinä työsuojamuuri lopulta alkoi rakoilla ja putosin pohjalle senkin suhteen.
Kun vein sairaslomatodistusta esihenkilölleni ja avasin vähän sitä pohjalla olemisen tunnettani, hän juuri sanoi nuo lohduttavat sanat, joita vieläkin kannan sydämessäni.
Olen saanut käydä omaa elämääni ja kaikkea kokemaani monelta eri kantilta läpi Kelan tukemassa psykoterapiassa. Terapian avulla koen löytäneeni sieltä laaksosta ylös tuovan reitin. Reitti on ollut kivulias ja vaivalloinen, toki välillä helppo ja vaivatonkin.
Olen kompuroinut, palannut askeleita takaisin ja taas noussut ylös, mutta koko matkan ajan hiljalleen koonnut itseäni sirpaleiksi hajonneesta entistä vahvemmaksi ihmiseksi. Koen, että terapiaan pääseminen on ollut yksi tärkeimmistä hoitomuodoista MS-tautiin sopeutumisessa ja avioerosta toipumisessa.
Ylipäätään puhuminen on auttanut.
Olen huomannut, että kun omaa kuormaa on uskaltanut jakaa jollekin, on aina saanut jotain hyvää takaisin. Usein on käynyt niin, että on lopulta yhdessä todettu: ”Olipa ihanaa jutella hetki. Kiitos, että jaoit, kiitos että luotit – ja kiitos, että kuuntelit!”
Kunpa meillä jokaisella olisi joku, jolle jutella. Kunpa meillä olisi aikaa kysyä toiselta kiireettä yhtä asiaa: ”Mitä sulle kuuluu?”
Päivi