Olin jokin aika sitten työtovereitteni kanssa juhlimassa jo eläköityneen työtoverimme synttäreitä. Pitkästä aikaa kun oltiin yhdessä, päivänsankari halusi kuulla meidän kaikkien kuulumiset. Omia kertoessani mainitsin kamppailleeni syksyn ajan MS-taudin pahenemisvaiheen kanssa. Pohdin ääneen sitä, miten onkin ollut niin vaikea hyväksyä tapahtunutta, opetella elämää ikään kuin uudelleen näillä taidoilla ja voimavaroilla, mitä nyt on.
Yksi ystävistäni kysyi minulta jotekin tähän tapaan: ”Miks sä teet koko ajan niin paljon?” Kyselin sitä siinä ääneen ja olen kysellyt sen jälkeen päivittäin monta kertaa itseltäni: ”Teenkö mä paljon?”
En tunnistanut noista sanoista itseäni ja siksi kuulin sanat ikään kuin moitteena. Miten jollakin voi olla minusta niin toisenlainen käsitys kuin minulla itselläni? Vai näenkö itseni jotenkin kierolla tavalla?
Omasta mielestäni olen laiskotellut koko syksyn.
Päivittäin lasten lähdettyä kouluun, olen kömpinyt takaisin nukkumaan ja viivytellyt peiton alla lähes joka päivä siihen saakka, kunnes nuorempi on kotiutuessaan rapistellut avaintaan ulko-oven lukkoon. Olen oikein antanut itselleni luvan rötväilyyn. Sairaslomalla saa ja tulee levätä! On ollut aika kerätä voimia, jotta taas työarjen alkaessa jaksan.
Mutta enhän mä siitä lepäämisestä ole kellekään kertonut! Ei kukaan tiedä, että vapaa-aikani on koko syksyn kulunut enimmäkseen nukkumiseen ja sohvalla makoiluun, elokuvien ja teeveesarjojen katseluun. Olen odotellut sitä päivää, kun into lähteä liikkeelle taas palaa. Tiedän, että se päivä vielä tulee!
Sen sijaan someani seuraavat saivat syksyn aikana lukea kävelylenkeistäni rollaattorin tuella. He eivät kuitenkaan saaneet tietää, että kävelytahtini oli hidastunut huimasti! Eivätkä sitä, että lenkkien pituus oli lyhyen lyhyt. Mutta… niin. Ei ole pakko vetää pitkää lenkkiä.
Kerroin myös syyslomareissusta, jonka teimme lasteni ja veljeni kanssa siskoni luokse Ruotsiin. Mutta jätin kertomatta, että sielläkin olin paljon vaakatasossa ja lepäsin. Reissun jälkeen totesin, ettei onneksi ole pakko matkustaa.
He kuulivat myös musiikki-illasta, jonka järjestin ystävieni kanssa. He eivät kuitenkaan saaneet koskaan tietää, että yritin peruuttaa kesällä lukkoon lyötyä iltaa. En olisi sitä jaksanut. Ystäväni halusivat pitää siitä kiinni ja saivat minutkin kaikesta huolimatta innostumaan mukaansa.
Soittimeni sello vaatii vasemman käden vahvaa sormivoimaa. Ja juuri kroppani vasen puoli on ollut voimaton.
Soittamisesta ei meinannut tulla mitään. Varmimpina biiseinä pystyin poimimaan illan ohjelmistoon jo nuorena tyttösenä oppimani Järnefeltin Berceusen ja Tshaikovskin Chanson tristen – ilman vibratoa, joka ei toimi edelleenkään. Kukaan itseäni lukuun ottamatta ei taida tietää, että ilta taisi olla jäähyväiset sellolleni. On haikean surullista ja ihanaa ajatella, että jos vasemman käden voimat eivät palaa, voin nauttia toisten soittamasta musiikista. Ei ole pakko itse soittaa.
Jos elämäni näyttäytyy totena ja kokonaisuutena somen kautta jollekin sellaisenaan, olen jättänyt mainitsematta, että YAMK-opintoni ovat keskeytyneet. Keskittymiskykyni on painunut nollaan, enkä väsymyksen keskellä ole saanut minkäänlaista otetta kirjallisista tehtävistä, vaikka luennot enimmäkseen sainkin kahlattua läpi, kiitos etäopintojen. Niinpä toinen syksyn kursseista on kokonaan suorittamatta. Toisen jakson tentit jaksoin suorittaa läpi juuri ja juuri, ryhmätehtävän ihanan ryhmäni tuella. Ei ole pakko opiskella.
Ei ole pakko jaksaa. Olen ajatellut, että kyllähän minä olen viime vuosina tehnyt valtavan paljon. Ehkä aktiivisin seuraajani on saattanut ajatella, että onko tuon koko ajan ihan pakko? Synttäreillä ystäväni kysymys aiheutti minulle pahan mielen. Se oli aiheellinen ja siksi se varmaan kirpaisi niin pahasti.
Ei, ei mun ole koko ajan pakko tehdä niin paljon. Olen jo oppinut lepäämään. Olen aiempaakin enemmän opetellut olemista taitoa.
Päivi Kemell sairastaa MS-tautia. Hän on diakoniatyöntekijä, työnohjaaja, sielunhoitaja, podcast-tuottaja ja bloggaaja sekä henkisen hyvinvoinnin asiantuntija. Päivi kokee tärkeimmäksi tehtäväkseen peräänkuuluttaa ihmisten omia voimavaroja, ja hän etsii elämän epäkohtiin ratkaisuja kokonaisvaltaisesta itsensä kuulemisesta. Rohkean avoimilla teksteillään ja esimerkillään Päivi pyrkii koskettamaan lukijaa niin, että esimerkiksi sairauteen liittyvät tabut karisisivat ja uskaltaisimme kaikki enemmän.
Comments