Silloin tällöin sarjakuvissa olen törmännyt strippeihin, joissa päähenkilön olkapäillä istuvat piru ja enkeli. Henkilö keskustelee itsensä kanssa, puntaroi vaihtoehtoja ja lopulta päättää kuunnella jompaakumpaa sisäistä neuvonantajaansa. Minusta tämä on hauska kuvaus siitä, minkälaista sisäinen höpinä voi olla.
Olin itselleni ennen niin kovin armoton. Piiskasin joka perjantai siivoamaan; matot ja vuodevaatteet pihalle, pölyjä pyyhkimään, lattiat imuroimaan ja lopuksi moppaamaan. Matot sisään ja vuodevaatteisiin puhtaat lakanat. Piiskasin itseäni sinne ja tänne ja mielestäni tein jotain koko ajan.
Siltikin olin jotenkin kovin tyytymätön ja tunne siitä, etten saanut riittävästi aikaan, seurasi koko ajan. En antanut itselleni lupaa istua lepäämään ennen kuin hommat oli tehty. Ja hommaahan riitti kotona pienen lapsen työssäkäyvänä äitinä, työnarkomaanin yrittäjän puolisona koko ajan ja vielä sittenkin!
Muistan, kun jossain kohtaa havahduin sisäiseen puheeseeni. Se taisi olla silloin, kun löysin kirjastosta uutuuskirjojen seasta Ilon psykologia -kirjan (Tony Dunderfelt, 2010). Dunderfelt kirjoitti sisäisestä höpinästä. Luin ekaa kertaa siitä, miten sisäisellä keskustelulla itsensä kanssa voi vaikuttaa omaan elämään.
Minkälaisia keskusteluja käyt itsesi kanssa?
Aloin kelata, mitä minä oikein puhun itselleni. Tajusin, että toisella olkapäälläni istuu koko ajan äitini pienoiskoossa. Toisella olkapäällä olin minä itse, ihan hiljaa. Sisäinen puhe äitini suusta oli tällaista: ”Ensin työ, sitten huvi!” ”Laita se kirja pois.” ”Älä istu siinä, tämä ja tämä homma on vielä tekemättä.” Se mielikuva oli niin pysäyttävä, että säikähdin itsekin.
Eihän äitini todellisuudessa minua passittanut mihinkään, ei vaatinut mitään. Kasvoin lapsena isossa perheessä ja vanhimpana tyttönä kannoin paljon vastuuta kodin töistä. Se tapa ajatella ja toimia oli seurannut minua omaankin elämääni, jäänyt sisäiseksi tavaksi puhua itselleni. Siitä oli opittava pois ja nopeasti!
Aloin lukea muitakin elämäntapaoppaita, joilla olen opetellut vahvistamaan hyvää sisäistä höpinää. Sen lisäksi sain vuosia sähköpostiini Juhani Töytärin perustaman Positiivareiden Ajatuksen aamiaisen. Kun aamuisin avasin sähköpostini, luin ensimmäisenä erilaisia tsemppilauseita ja sain niistä virtaa uuteen työpäivään. Nykyisin Positiivarit löytyvät somesta ja sähköpostitilaus on vanhanaikaisena jäänyt.
Sisäisellä höpinällä voi vaikuttaa ajatuksiinsa
Sisäinen höpinä on yksi vahvimmista työkaluista, jolla voi vaikuttaa omiin ajatuksiin, tunteisiin ja toimintaan. Höpinä on yhtä lailla omia ajatuksia ja uskomuksia kuin ulkopuolisten meille syöttämiä ajatuksia ja uskomuksia. Niinpä voikin käydä niin, että huomaamattaan toistaa sellaisia ajatuksia ja uskomuksia, jotka eivät tarkemmin ajateltuna olekaan totta.
Sisäisellä puheella voi jopa uuvuttaa itsensä. Niin kuin minulle kävi. Kaikkialla saattoi olla ihan siistiä, mutta uuvutin itseni siitä huolimatta siivoamalla, koska ”perjantaisin siivotaan!” Moni muu, kivakin asia jäi tekemättä, koska ”ensin työ, sitten huvi!”
Miten sitten opin tuosta kieroutuneesta ajattelumallista pois?
Kun huomasin sisäisen piiskurini istuvan olkapäälläni aloin moikata häntä: ”Moi! Mä huomasin sut. Nyt voit poistua. Täällä on jo ihan siistiä…” Jne. Kun huomasin puhuvani itselleni ankarasti, käänsinkin puheen lempeäksi. Laitoin olkapäälläni istuvalle kuvitteelliselle äidille jauhot suuhun ja kehuin itselleni, miten hyvin jo olen itsenäistynyt.
Napanuora on katkennut! Ja sehän kuulosti niin lapselliselta ja hauskalta, että siitä tuli mielessäni vitsi. Ja vitsistä eräänlainen tsemppari. Minä itse siellä toisella olkapäällä tanssin kämmenet kohti taivasta. ”Kato äiti, mä osaan! Kato äiti, mä päätän ihan itte!”
Sitä mä siis yritän tällä kertaa kirjoittaa, että sillä meidän omalla sisäisellä puheella on yllättävän iso merkitys meidän elämään. Elämä voi muuttua huomattavan paljon mielekkäämmäksi ja paremmaksi, jos negatiivisen höpötyksen kääntää positiiviseksi. Testaa!
Päivi