Koirapuistomme sai vuosi sitten talvella kaksi uutta jäsentä. Keski-ikäisen naisen ja melko iäkkään labbisrouvan. Emännällä tuntui olevan aina hyvä päivä. Jo portille asti hänen ympäriltään kuului iloista puheensorinaa ja naurua.
Keväällä meillä oli Zorron kanssa yli viikon mittainen tauko puistoilussa. Kun menimme seuraavan kerran, ihmettelin erään koivun ympärille kasattuja nupukiviä. Joku tiesi kertoa, että Riikka, labbiksen emäntä, rakentaa siihen kukkapenkkiä. Kukkapenkkiä? Koirapuistoon? Kaunis ajatus, mutta olin vähintäänkin skeptinen, kuten varmaan suurin osa puiston kävijöistä.
Seuraavana iltana tapasin naisen itse teossa. Hän kertoi tuovansa aina kiven tai kaksi, sen verran, kuin jaksaa kantaa mukanaan. ”Pitäähän puistossa olla jotain kaunista, kun vietämme täällä niin paljon aikaa”, hän perusteli. Seuraavina päivinä kivien reunustamaan kehään tuli multaa ja lopulta kesäkukkasia. Aina ”sen verran, kun jaksan kantaa”. Lopputuloksena oli nätti kukkapenkki, jonka koirat antoivat jostain mystisestä syystä olla rauhassa koko kesän. Toki lannoittivat ahkerasti.
Vuoden takainen toukokuu oli harvinaisen lämmin. Mustarastaat ja satakielet lauloivat, koirat nauttivat huumaavista hajuista ja me ihmiset alkukesän illasta. Kun hehkutimme hellettä, Riikka totesi, että hänelle kuumat päivät ovat vaikeita, siksi hän tulee puistoon vasta illalla. Tämä johtui siitä, että hän sairastaa MS-tautia.
Puiston vakiojengiin kuuluu myös kultaisennoutajan emäntä Ulla. Hänen kanssaan on hauska ruotia niin suuria kuin pieniäkin asioita, yleensä ehdottoman epäkorrektilla tavalla. Tässä yhtenä iltana puhuimme koirien uimamahdollisuuksista kotikulmilla ja manasimme merenlahden olevan meidän huudeilla liejuisen ja likaisen. Suosittelin yhtä pientä poukamaa, jossa voi hyvinä päivinä uittaa koiraa. Ulla kysyi, että eikö siinä ole öljyä ja muuta saastetta. Vastasin, että siinä tapauksessa sen näkee ihan paljain silmin. Ai näkee vai, heitti Ulla ja nauroi päälle. Minä punastuin. Sitä Ulla ei nähnyt. Hänen noutajansa on nimittäin opaskoira.
Koirapuisto on maailma pienoiskoossa. Se, että unohdan kavereiden sairaudet ja rajoitukset, kertoo siitä, että he ovat ensisijaisesti ihmisiä ja kiinnostavinta heissä on persoona ja ajatukset. Ja tietenkin koirat.
Omassa perheessäni sairaudet ja sairastaminen ovat jo kauan olleet arkea. On pitänyt hyväksyä, että kun yksi sairastuu, monen elämä muuttuu. Mutta ei välttämättä huonommaksi. Leukemiahoitojen seurauksena osittain liikuntakykynsä menettänyt, jatkuvista kivuista kärsivä mieheni vastaa nykyisin kysymykseen voinnistaan, että ”se on makuasia”, ja siirtyy muihin aiheisiin.
Elämä ei ole reilua eikä oikeudenmukaista emmekä voi loppujen lopuksi vaikuttaa itse moniinkaan asioihin. Ainoa, mikä on omassa vallassamme, on asenne, se, miten suhtaudumme ja millaisena haluamme maailman nähdä. Kukaan meistä ei voi suunnitella tulevaisuuttaan valmiiksi. Se rakennetaan yksi kivi kerrallaan.
Kristiina Hanhirova
Kirjoittaja on helsinkiläinen kouluttaja, ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti sekä lasten ja nuorten erityisohjaaja. Koulutuksensa ja omien kokemustensa kautta hän haluaa auttaa ihmisiä hyväksymään sairaudet ja sairastamisen. Kristiinan missio on arkipäiväistää terapia ja tuoda matalan kynnyksen keskusteluapu kaikkien ulottuville. kristiina@kristiinahanhirova.fi