Tiedätkö sen tunteen, kun on pitkään mennyt, niin kuin ongelmaa ei olisikaan ja sitten se, kuin puskan takaa tulee silmille ja muistuttaa itsestään? Vähän kuin ilkkuen, että äläpäs luule olevasi turvassa – täällä ollaan, tallessa kyllä!
Illalla olin mennyt ihan tavalliseen tapaan nukkumaan. Sinä aamuna herätessäni käänsin kylkeä ja jouduin huimaan karusellin pyörteeseen.
Oi ei! Se alkaa taas.
Niin nopeasti kuin siinä huimauksen ja pyörityksen saattelemana pystyin, siirryin seinistä ja huonekaluista tukea ottaen vessaan oksentamaan. Ei minulla ollut vatsatauti, en tyhjentänyt vatsalaukkuni sisältöä.
Asentohuimaus, se kurjista kurjin oire, jonka avulla MS-tauti minusta lopulta löydettiin, oli palannut. Ja arvasin, että tässä menee nyt ainakin päivä ämpäri sängyn vieressä, peiton alla. Ja että tulevat viikon kuljen kuin juovuksissa, jalkakäytäviä puolelta toiselle hoiperrellen, liikennemerkkien tolpista tukea ottaen.
Tasapainoni järkkyi, kaikin tavoin. Olemus on ollut tuon muutaman viikon takaisen aamun jälkeen raskas ja aikaansaamaton. Tänään jaksoin viimein aamukävelylle. Siinä hitaasti, edelleen hiukan hoippuvin askelin edetessäni sen tajusin. Minähän suren!
Mieleen nousi elävästi aika kuuden vuoden takaa, kun kävelyllä ihmettelin askeleitteni kömpelyyttä.
Puolitoistavuotiasta pyörän turvaistuimessa kyytsätessäni ihmettelin, kun en saa pideltyä pyörää jalkakäytävän oikeassa reunassa vaan tahtomattani liike viettää vasemmalle. Ja risteysten kohdalla päätä pyöritellessäni, muuta liikennettä tarkistaessani, kadotin pyörän hallinnan kokonaan.
Oli lopetettava pyöräily. Oli haettava apua.
Siinä kävellessä aloin pohtia ihmismieltä. Kun arjessa tulee eteen jotain yllättävää, mieli myllertää ihan omissa sfääreissään. Tasaisina päivinä tunteita on helppo hallita, mutta yllättävien tilanteiden edessä se onkin jo vaikeampaa.
Luin jostain kehomuistista. Vaikka itse olisin jo unohtanut jonkin ikävän asian, keho muistaa. Ehkä minullekin kävi tässä niin. Jotenkin mieli ja keho toimivat yhteistyössä ja huomaamattani vetivät minut siihen samaan henkiseen suohon, jossa ryvin MS-diagnoosia edeltävät kuukaudet ja muutaman vuoden sen jälkeen.
Ymmärrän, että kyllähän minulla on lupa edelleen surra, tietenkin.
Suren menetettyä terveyttä. Suren sitä, että ehdin niin turvallisella mielellä ja iloiten elää kuin olisin terve, ja sitten yhtäkkiä olenkin se sama sairas tyyppi. Suren hetken, mutta tiedän, että selviän eikä minun tarvitse tällä kertaa jäädä suohon pidemmäksi aikaa rypemään.
MS-tauti ei lähde ihmisestä minnekään, se on fakta. Aaltomaisen MS-taudin kanssa voi aika ajoin tuudittautua helpompiin vaiheisiin, kun tutut oireet pysyvät stabiileina tai jopa poissa, eikä uusia kuulu. Siltikin on tärkeä muistaa sanat, jotka kuulin neuropolilla, kun tapasin MS-hoitajan ensimmäisen kerran: ”Sun tärkein asia on opetella sietämään epävarmuutta.”
Epävarmuuden keskelläkin pidän mottoni: elämä kantaa.
Päivi