Ulkoluistelujäät, pulkkamäet ja suurin osa hiihtoladuista on suljettu lämpimän sään ja lumen puutteen takia, kerrottiin tällä viikolla kotikaupunkini Facebook-ilmoituksessa. Tokihan tuon tiesi ja tunsikin, mutta nyt sen sai lukea ihan virallisesti. ”Huh”, huokaisin sisimmässäni. Tästä tulee ehkä sittenkin ihan ookoo lomaviikko…
Perheeni oli tarkoitus viettää talviloma kotikaupungissa, kunhan kuopus kävisi ensin viikonlopun serkkujensa luona Espoossa. Oikeastaan koko kotijengi haaveilimme siitä, että saadaan olla ja öllöttää – ottaa rennosti, kun joululoma ja sen jälkeiset arkiviikot ovat edenneet hurjaa vauhtia ollen työtä ja touhua täynnä.
Olin etukäteen tehnyt mielikuvissani retkiä kuopukseni kanssa. Talviloma! Jee! Vaikka olla öllöttäisimmekin joka päivä, tottakai niihin vuorokausiin mahtuisi muutakin. Perheen ainoana aikuisena olisi minun vastuullani huolehtia, että jälkikasvuni levon lisäksi ulkoilee, liikkuu ja syö hyvin.
Mielikuvaretkissäni seisoskelin luistinkentän laidalla lapsen luistellessa.
Mielikuvaretkissäni seisoskelin luistinkentän laidalla lapsen luistellessa. Toisella retkellä paistoin makkaraa pulkkamäen viereen rakennetulla grillipaikalla odotellessani lasta mäenlaskusta evästauolle. Hiihtoladut kiersimme mielikuvissani kaukaa välineiden puutteessa… Mikäpäs siis sen sopivampaa tällaiselle MS-taudin pahenemisvaiheen hiipumishetkiä elelevälle yh-äidille olikaan kuin kehnoista talvikeleistä johtuva uutinen talviliikuntapaikkojen sulkemisesta?
Joku ehtii siellä jo luettuaan ajatella, että onpa täällä kodissa hirveä äiti, oikea ilon pilaaja! Eikö muka lasten talviloman parhautta ole ulkoilu? Miten kehtaakin iloita huonoista talvikeleistä?
Minäpä kerron, miksi kehtaankin.
Talviliikkuminen on huonolla tasapainolla hyvin ongelmallista ja henkisestikin raskasta. Jäiden liukkaus, lumen aiheuttama epätasainen ja osin liukas maasto ja pakkasen myötä kylmyys ovat erittäin haastavia tekijöitä, kun liike on hidasta ja epävarmaa. Lapsen liike on nopeaa ja riemukasta, elämää täynnä. Tuntuu karmealta olla hidastava kapula lapsen vauhdin rattaissa.
Tuntuu karmealta olla hidastava kapula lapsen vauhdin rattaissa.
Niinpä olin tehnyt mielessäni säistä riippumattomia, mielikuvaretkiä todellisempiakin suunnitelmia. Miten voisimme viettää yhteistä lomaa monenlaista kivaa tehden ja kuitenkin hyvin leväten – ja mitä MS-taudin keskelläkin jaksaisin?
Välimatkat vähintäänkin bussipysäkeille taittaisimme apostolinkyydillä, joten ulkoiluakin tulisi ihan kiitettävän paljon. Alkoi hahmottua houkutteleva tekemisten lista:
Käymme uimahallissa, vaikka useampanakin päivänä.
Haemme kirjastosta kivaa luettavaa.
Leivomme yhdessä pitsaa ja mustikkapiirakkaa, lasten herkkuja.
Kutsumme kaverin yökylään.
Katsomme porukalla jonkun kivan leffan.
Käymme kaveriperheen luona kylässä.
Käymme katsomassa, miten pian vuoden ikäinen lasten serkkutyttö jakselee…
Talvilomaviikko on puolivälissä. Onpa ollutkin ihanaa! Lepoa ja tekemistä, ystäviä, kavereita, sukulaisia ja ikiomaa olemista juuri sopivassa suhteessa.
Päivi Kemell sairastaa MS-tautia. Hän on diakoniatyöntekijä, työnohjaaja, sielunhoitaja, podcast-tuottaja ja bloggaaja sekä henkisen hyvinvoinnin asiantuntija. Päivi kokee tärkeimmäksi tehtäväkseen peräänkuuluttaa ihmisten omia voimavaroja, ja hän etsii elämän epäkohtiin ratkaisuja kokonaisvaltaisesta itsensä kuulemisesta. Rohkean avoimilla teksteillään ja esimerkillään Päivi pyrkii koskettamaan lukijaa niin, että esimerkiksi sairauteen liittyvät tabut karisisivat ja uskaltaisimme kaikki enemmän.
Comentarios