Mietin paljon sitä, miten hyvin hoito pysyy MS-tautia sairastavan omissa käsissä. Kokeeko ihminen ihan oikeasti olevansa hoitonsa keskiössä? Kaikki ammattilaisethan vannovat vakaasti ihmiskeskeisen hoidon ja kohtaamisen nimeen.
Hyvistä aikeista huolimatta veikkaan, että välillä MS-tautia sairastava kokee olevansa hoidon kohteena. Murusena ontuvan byrokratian rattaissa. Menevänsä ammattilaisten vastaanotoille. Ei omalle vastaanotolleen, jonka tarkoitus on pitää elämänhallinta omissa käsissä. Se, ettei aina koe istuvansa MS-taudin ohjaimissa, on monen tekijän summa.
Itse sairaus on yllättävä. Se on kuin kissa, joka kehrää tyytyväisenä, vaani taka-alalle tai raapaisee. Kun omahoitoa tukeva mukava tekeminen on fatiikin vuoksi peruttava, voi voimaannuttava omahoitolässytys tuntua turhanpäiväiseltä. Silloin tarvitaan ymmärrystä ja lohdutusta, jotta jonkinlainen hallinnan tunne säilyisi.
Paljon on kiinni jo ihan siitäkin, miten MS-hoitaja näkee potilaansa. Millä äänenpainolla, ilmeellä, eleellä ja fiiliksellä hän kohtaa toisen ihmisen. Miten empaattinen hän on? Muistaa muistuttaa itseään, että pelkkä suojatyöasun näkeminen aiheuttaa monessa ihmisessä sydämentykytystä. Toisissa taas pelkkä tutulle hoitajalle kilauttaminen edustaa turvaa, huojentaa mieltä ja aiheuttaa hallinnantunteen lisääntymistä.
Ammattilaisten kohtaamiset ovat vain pieni osa hoidon pysymistä hyppysissä. Hoitoajat on pysyttävä mielessä, arjen on pyörittävä ja ihmissuhteiden oltava jonkinlaisessa tasapainossa. Omahoidon tulisi liittyä saumattomasti kaikkeen muuhun hoitoon. Jokainen tietää, että joskus se onnistuu paremmin ja toisinaan vähän heikommin.
Koronakriisin aikana jokainen meistä kaipaa vertaistukea. Moni MS-tautia sairastava on tiennyt sen valtavan voiman, joka vertaistuessa piilee. He ovat parhaita asiantuntijoita kertomaan siitä meille muille. He tietävät, miksi vertaisten toimintaan osallistuminen ja omien kokemusten jakaminen on tärkeää. Erityisesti kriisituntemusten vallatessa mielen toimintakyvyn.
Lopulta kaikki on kiinni omasta mielestä. Siitä, ponnistaako vuoteen pohjalta uuteen päivään vai ei. Sisuuntuuko vastoinkäymisistä ja ymmärtääkö pysähtyä arjen pienien onnentunteiden äärelle? Päättääkö painaa elämässä eteenpäin kuin mummo lumessa vai pysähtyä ja luottaa siihen, että apua on tulossa. Me olemme niin erilaisia, ja yhtä aikaa inhimillisiä ja arvokkaita ihmisinä.
Haluan tähän loppuun sanoa vielä lohdutuksen sanan. Kaikilta hukkuu joskus tekemisestä punainen lanka ja pää meinaa hajota. Se ei ole mitenkään tavatonta. Me kaikki tarvitsemme joskus jelppiä, kannustusta ja kopin ottajan voimien hyytyessä kesken kaiken. Hoitajakin. Sen tämä aika on meille kouriin tuntuvasti opettanut.
Toivon, että se kaikki, mitä nyt koemme lisää kykyämme ymmärtää toisiamme paremmin. Olla läsnä elämän tärkeissä hetkissä. Olemme sitten terveitä, sairaita tai tasapainoilemme niiden välillä. Tärkeintä lopulta on olla aktiivinen toimija ja elämän pysyminen omissa käsissä.
Jan Holmberg on sairaanhoitaja (YAMK), tietokirjailija, kouluttaja ja bloggaaja. Hän on terveydenhuollon monitoimimies, jonka ideat syntyvät pienistä asioista ja päätyvät usein elämää syleileviksi blogipostauksiksi. Jan on blogin vakituinen kirjoittaja, joka pyrkii hurmaamaan lukijat kirjailijan tinkimättömyydellä, psykiatrisen sairaanhoitajan avarakatseisuudella ja kouluttajan innolla.